Sähkölamppua tuijotellen

Joulu lähestyy ja lapsilla vauhti kiihtyy. Koko porukka on  kuin "lentoon nousussa". Ääntä ja vauhtia riittää. Koko joukkue on levotonta ja kiivas keskustelu käy mm. siitä, onko sitä joulupukkia vai ei?
Aikaisempina vuosina on aamupiirissä rauhoituttu mukavasti sytyttämällä piirin keskellä olevalle pöydälle adventtikynttilä(t). Liekin lepattelua ihaillen, elävän tulen vaikutuspiirissä on istuttu rauhallisesti aamuhämärässä. Jo tulen sytyttäminen sinänsä on ollut jännittävää, mutta rauhoittavaa.

Näin siis ennen. Vuosi sitten päiväkodissamme uudistettiin palovaroitusjärjestelmä ja nyt on sitten kaikenlainen tulenteko sisätiloissa ehdottomasti kielletty. Kynttilöinä on sytytelty ledituikkuja ja kaikenmaailman sähkölamppuja. Niitä ei parhaalla tahdollakaan kynttilöiksi
voi nimittää. Lamppu mikä lamppu! Eipä niillä aidon kynttilän voimin luotua tunnelmaakaan saa aikaan. Meillä siis palaa lamput ja lepattaa lapset!
Kaipaan aikaa entistä!
Huomenna onneksi alkaa joululoma ja minä aion poltella kotona monta laatikkoa havia!
Rauhallista ja leppoisaa joulunaikaa!

Ei meillä kotona sellaista sallita

Eikä meillä päiväkodissa! Nimittäin toisten lasten ja aikuisten nimittelyä, haukkumista ja kiroilua. Koko syksyn on muutaman pojan kanssa haettu hyvän käytöksen rajoja päivittäin ja vieläpä useita kertoja kunkin päivän aikana.
Ja ainakin meillä aikuisilla on ollut tavoitteena pysyä sitten niiden löytyneiden rajojen sisälläkin.
Näiden pikkumiesten kielenkäyttö on edennyt sellaisiin mittoihin sanavaraston laajuuden ja taajuuden suhteen, että asia otettiin aika varhaisessa vaiheessa puheeksi myös heidän vanhenpiensa kanssa. Olihan todennäköistä myös, että näiden lasten kohdalla päivittäinen puheisiin puuttumisemme  tuli ilmi  heidän kotonaankin. Muutaman käytöstavat hallitsevan lapsen kotoa tulikin viestiä jo pikku rääväsuista.
Yhtä lukuunottamatta kaikkien näiden poikien vanhemmat suhtautuivat asiaan vakavuudella ja olivat kanssamme samaa mieltä. Ei kuulu 5-6 -vuotiaiden sanavarastoon törkeimmät nimittelyt, kiroilut ja puheen tehostaminen erilaisin sukupuolielimiä kuvaavin termein. Vaan tämän kaikkein "rikkainta" sanavarastoa suosivan kohdalla vanhemmat olivatkin sitä mieltä, että päiväkodistahan nämä termit on opittu. Heillä kotona ei kiroilla eikä käytetä mitään alatyylisiä ilmauksia.
Puheensa tueksi äiti otti tavaksi leperrellä lapselleen tuonti- ja hakutilanteissa ja muistutteli vielä, että "olehan sitten kiltisti niinkuin kotona on sovittu". Isä puolestaan muistutteli aina "kunnolla olemisesta aamuisin ja iltapäivällä kysyi lapseltaan : "onhan kaikki mennyt hienosti?" johon tämä tietysti vastasi myöntävästi. Kun sitten me aikuiset saatoimme kyseenalaistaa "hienon" päivän, ihmetteli isä ihan aidosti, että kyllä "Joonaksen" mielestä päivä on sujunut hyvin. Okei, näemme siis lapsen kanssa asiat hiukan erilailla. Emme muuten kovinkaan usein edes kotiin ole viestitelleet näistä päivittäisistä. Pyrimme yhteisellä sopimuksella kannustamaan paremminkin sitä hyvää käytöstä.
Sattuipa sitten tässä eräänä päivänä, että olinkin jäänyt päiväkodille valmistelemaan seuraavan päivän taideprojektia. Olin eteisestä katsoen näkymättömässä paikassa mutta hyvän kuuloetäisyyden päässä, kun tämä lapsi äiteineen tuli eteiseen riisuakseen kuravaatteet ennen kotiin lähtöä. Normaalisti tähän aikaan paikalla on ainoastaan ns. iltavuorolainen ja hän oli pihalla lapsiryhmän kanssa.
Riisumistilanne meni suunnilleen näin:
Äiti: "Voi h...vetti! Missä sä oot pask..nu kaikki vaattees tollai! Eksä torvi tajuu, että mä en viitti joka s..tanan ilta pestä sun kuteitas!"
Lapsi: "Älä karju senkin paska-aivo!"
Äiti: "Nyt turpa kii! Mä en kuuntele tollasta." Jne.

Miksi, äiti? Ehkä se vielä menis läpi, että maltti menee joskus. Mutta mitä sillä voitetaan, että päiväkodilla kerrotaan vieläpä lapsen kuullen, ettei kotona käytetä kirosanoja jne.
Millaisen kuvan tuo ihmisen alku saa rehellisyydestä ja totuuden puhumisesta? Mitä äiti kaikella tällä koittaa todistella? Tuo hyvin koulutettu, vastuullisessa ammatissa toimiva naisihminen täällä meidän pikkukaupungissamme!

Päiväunet

En puutu tässä siihen tavalliseen päiväunista pidetyn keskustelun sisältöön eli tarvitaanko niitä vai ei. Meillä kaikki menenvät hetkeksi levähtämään = satua kuuntelemaan ja unta tarvitsevat unille.
Mutta eräs asia on mietityttänyt jo pitemmän aikaa. Asia, joka näytäytyy samanlaisena jokaisessa päiväkodissa ja ryhmässä, jossa olen toistaiseksi työskennellyt. Pukeutuminen päivälevolle/satutuokiolle.
Levolle mennessä riipaistaan lähes kaikki vaatteet päältä pois. Pienimmille jää vaippa, isommille pikkuhousut ja kenties t-paita. Joillekin lapsille on kotoa toimitettu erikseen unipaita, jota käytetään vain päiväunilla.
Eteisessä on melkonen sutina, kun porukka riipii vaatteitaan ja pojat nahistelee (yleensä ainakin vähäsen) samalla, näin isommilla. Pienillä eteisessä kaivataan apua enemmänkin riisumisessa. Seuraavaksi väki rynnistää sänkyihinsä mylläämään peittojensa kanssa. Välillä peitto putoaa maahan tai kiertyy jalkojen ympärille jne.
Kerran kuussa sitten hoitohenkilökunta vetelee lakanat sängyistä, liinat tyynyistä jne. Ja sitten petataan uudet lakanat, tyynyliinat ...  12- 24 kertaa ryhmän koosta riippuen. Ei ihan nopeaa toimintaa. Taas aika pois lapsilta.  Tätähän ei tehdä ns. hiljaiseen aikaan!

Entäs, jos lapset vain nappaisivat tarvittaessa paksuimmat vaatteet pois tai vaihtaisivat esim. ruokailussa tahriintuneet ja hipsisivät patjan päälle köllöttelemään satua kuuntelemaan? Näin vain pieni osa jäisi riisuskelemaan. Tarvitsisiko silloin tehdä koko lakananvaihtorumbaa? Olisiko patjalle riittävä pinta jokin tarvittaessa helposti huollettava kangas ja unille riitttäisi henkilökohtainen tyyny?
Kyllähän tuossa opitaan riisumista ja taas unien jälkeen pukeutumista, mutta onko tuo kaikki tarpeen? Pienessä eteisessä tolkuton hässäkkä. Myös sadun jälkeen meillä nykyään sama hässäkkä uudelleen, sillä vain alle puolet nykyisestä ryhmästä nukkuu. Tuo toinen puolikas tulee kolmen vartin päästä riisuutumisesta tekemään kaiken uudelleen käänteisessä järjestyksessä.

Uudet perheet, vanhat "kujeet"

Tänä vuonna siis 3-6 -vuotiaiden ryhmässä. Noin puolet joukkueesta on esikoululaisia ja puolet sitten niitä nuorempia. Vain yksi lapsista on siirtynyt perhepäivähoidosta, kaikki muut ovat oman päiväkodin kasvatteja 1 - 5 vuoden ajalta. Ryhmämme on aloittanut loppukesällä uutena ja  yhdistetty siis useammasta ryhmästä tulleista lapsista. Mutta yksi asia säilyy vuodesta toiseen. Seuraa vaateasiaa. Kyllästyttävää.
Tänään satoi räntää. Lämpötila on ollut jo muutaman päivän niukasti plussan puolella. Tästä on tietenkin seurauksena se, että lapsista useammat ovat siirtyneet jo lämpimämpiin vaatteisiin. Myös viime vuotiset, jo vähän kuluneet talvihaalarit ovat kaivettu naftaliinista. Samoin pipot, käsineet, sukat, kengät...Naulakossamme, kuivauskaapissamme ja usein myös uloslähtiessämme pitkin lattiaa on kohtuu määrä reiman/lassien ym. haalria, eri valmistajien pipoa ja hanskaa. Eikä juuri missään mitään tunnistusmerkintää! Ihan uskomatonta vuodesta toiseen aina uudelleen ja uudelleen.
"Missähän meidän Roopen musta pipo on, ei löytynyt tuolta lokerosta" kysyi äiti hakiessaan lastaan kolmen maissa koko jengin ollessa vielä sisäleikeissä. Kun tiedusteltiin tunnistusmerkintää, vastaus oli, että kun ei siinä ole mitään paikkaa, mhiin olisi nimen laittanut.... Katsottiin naapureiden lokerot, kuivauskaappi ja kaikki muutkin mahdolliset paikat. Lopulta hakijaparka ei ollut enää edes varma, oliko Roopella edes ollut tänään musta pipo vai kenties sinikirjava. Muttei siinäkään kuulemma nimeä ollut. Voi miksi? Kyse ei ollut itseneulotusta tuotteesta, joten mahdollisesti siellä pipon sisällä olisi ollut se pesuohjelippu, jonne ne nimikirjaimet olisi voinut raapustaa. Löytyihän se pipo lopulta. Eteisen toisessa päässä olevasta toisen lapsen lokerosta. Hänellä muisteltiin olleen eilen juuri samanlainen, mutta tänään lokeron alaosassa myös harmaankirjava. Tai ainakin äiti oli sitä mieltä, että ko. vaate oli heidän. Varmaankin joku lähti tänäänkin naapurin neulesormikkaat kädessään kotiin. Huomenna taas selvitellään omistusoikeuksia.
Ja tämä sama toistuu yhä uudelleen ja uudelleen. Päivästä toiseen. Useissa vaatteissa on valmistajan laittama lappunen, jossa pitkän viivan edessä lukee NAME:__________ Se taitaa tarkoittaa suomeksi NIMI. Voisikohan siihen sen nimen laittaa? Eteisessämme on myös pitkän langan päässä kynä ja vieressä viesti: "Tällä voit nimikoida lapsen vaatteet". Onneksi jotkut ovat oivaltaneet. Paljon kiitoksia heille!
Vaatteiden etsimiseen ja löydettyjen vaatteiden omistajien selvittämiseen menee uskomattoman paljon aikaa päivittäin. Se aika on poissa lapsilta. Tietysti heiltä.
Tällaiset fiilikset tänään. Nimimerkki "hankinko vainukoiran päiväkodille"

Vähän koulutuksesta

Onhan se hyvä ja erittäin tarpeellistakin useimmiten, että työnantaja järjestää täydennyskoulutusta työajan puitteissa ja velvoittaa nihin osallistumaan. Useimmiten - ei tosin aina - koulutuksesta palaa innostunneena ja täynnä uusia ideoita yrittäen sitten saada sama innostus tarttumaan työkavereihinkin. Oikein upeeta. Mutta sitten tulee se mutta.
Koulutus tapahtuu työajalla. Sijaista ei saa palkata. Työaika pitää tasata kolmen viikon jaksoihin. Koulutusta yhdestä aiheesta esimerkiksi 2x2,5 tuntia. Aamuvuoroon töihin klo 6.30. Työaika päättyisi klo 12.30, mutta koulutus jatkuukin tästä tai sijoittuu vaihtoehtoisesti iltaan klo 17- 19.30. Kahdesta muusta työvuorosta (klo 8-16 tai 9-17) ei paljon joustoja oteta, meidät kaikki tarvitaan aamulla "paimentamaan" 21 erittäin vilkasta 3-6 -vuotiasta. Toimintamme pienryhmissä painottuu voimakkaasti aamuun, osan lapsista poistuessa jo klo 15 mennessä eli heti välipalan jälkeen. Ei koskaan kuitenkaan niin paljon, että klo 16 vuorosta pääsisi liukenemaan kuin korkeintaan varttia aikaisemmin.
Näistä aamuista sitten "pätkitään" puoli tuntia tai tunti kerrallaan PAITSI jos sattuu oma tai naapuriryhmän palaveripäivä, talokokous, jokin suunnittelutoimikunta tai  tarve esimerkiksi kiireellisesti paikkaamaan muualle taloon henkilöstövajetta. Talomme on ns. hajasijoitettu, jolloin ryhmät toimivat lähitaloissa, mutta toisistaan erillään kuitenkin. Tuntuu mahdottomalta yhtälöltä! Voi kunpa näihin kaikkiin koulutuksiin käytetyn ajan saisi tallentaa johonkin "aikapankkiin", josta sitä voisi ottaa "hiljaisina" päivinä esim. lomien yhteydessä tai kun iskee yllättäen vesirokko ja kolmasosa lapsista puuttuu. Mutta ei. Aina vaan tasoitamme työkaverien jaksamisen kustannuksella. Meidän TYÖAIKAANhan on laskettu vain lasten ja perheiden kanssa tehtävä työ. Kyllä laskee motivaatiota mennä kolmen vuoden välein kuuntelemaan lähes saat ensiapuohjeet ja elvyttämään muoviraatoa, kun tietää, että kiirettä sitten riittää arjessa. Yhtään väheksymättä ensiaputaidon välttämättömyyttä! Ja tällaisa päiviä eri aiheista useita kertoja vuodessa koskien kaikkia ryhmän kolmea kasvatusvastuussa olevaa työntekijää.
Maanantaina nuttura tutisten elvyttämään, kunhan ensin käyn käännähtämässä kotona klo 12.30 - 15.30 välisenä aikana.

Syyskuussa lakkeja ihmetellen. En tarkoita sieniä.

Kesä on mennyt ja vähäiset helteet sen myötä. Vaatetta on  lisätty pihaleikkijöille sään mukaan. Välillä on niin lämmin, että t-paidasta huolimatta hikikarpalot helmeilee lapsosten otsalla. Välillä taas vedetään tuulipuvun vetoketjua ylemmäs ja sovitellaan kumppareita jalkaan. Muutaman kerran jouduttu turvautumaan jopa kuravaatteisiin. Onneksi jo aika monella on  sadetta pitävät, mutta kosteutta ulospäin läpäisevät, hengittävt ulkoiluvaatteet, jolloin noita kumipukuja ei tarvita. Vaikka on meidänkin työpaikalla joitakin epäuskoisia, joiden mielestä tihkusateeseen ei ole mitään asiaa ilman kurahousuja ja sadetakkeja! Selitä siinä sitten  heidän moittiessaan vanhempia, jotka eivät ole toimittaneet lapsilleen asiallisia rukkapukuja!!

Varsinaisen ihmetyksen aihe on tällä kertaa kuitenkin asuste nimeltä Päähine! Kesällä auringonpaisteessa ymmärrän sen merkityksen auringonsuojana ja talvella ei mielestäni ole asiaa pakkaseen ilman pipoa tai muuta lämmittävää pääkappaletta. Mutta. Elo-syyskuun leudoilla keleillä... Miksi ihmeessä lasten päähän pitää runnoa puuvillapipoa tai hikistä lippalakkia? Voisiko joku selittää?
Pään kautta haihtuu enin kosteus lapsen hikoillessa, jolloin se pää muuttuu aika pian hikiseksi liimatukaksi. eikö sen kosteuden voisi antaa haihtua ihan luonnollisesti? Viileä sää on asia erikseen, jolloin sillä on merkitystä pään lämpimänä pitämiseksi. Mutta ulkona lämpötilan ollessa 18 -20 asteen tuntumassa etsitään eteisessä vimmaisesti sitä lippalakkia, lierihattua tai trikoomyssyä. Ja tuskaillaan huolimattomia vanhempia, jotka ovat unohtaneet tämän vaadittavan asusteen kotiin. Entäs, jos jättivätkin ihan tahallaan?
Eikä näkynyt yhdelläkään  pihan aikuisista olleen mitään päässään. Eikä kovin monella vanhemmallakaan. No jokunen isä ilmaantui seuran väreja tunnustavassa tai vihaisia lintuja kuvaavassa kotsassaan lastaan hakemaan.
Eiks vois olla ihan vaan paljain päin niinkuin "ennen vanhaan"?
Työpaikalla en saanut ymmärrystä ajatuksilleni. Olisipa kiva, jos joku kertoisi minulle syyn ainaiseen lakittamiseen tai ilmasisi ymmärtämystä ajatuksilleni tai jopa tunnustaisi jossakin olevan päivähoitoyksikön, jossa pipopakkoa ei ole! Kiitos ja kumarrus!

Kesä ja loma

Kesäloma alkoi jo viime viikolla. Hullaantuneena tästä vapauden tunteesta blogin päivittämiselle löytyi aikaa vasta nyt.
Mielenkiintoista joka vuosi tuo lomalle jäänti. Ensin kiireellä normaalitöiden lomassa "testamentti" omista vastuuhommista ja niiden delegoinnista töihin jääville. Sitten pukuhuoneen kaapin tyhjennys pyykkiin menevistä ja ennenkaikkea kaikesta siitä ylimääräisestä tavarasta , mitä sinne vuoden aikana on kerääntynyt. Miten yhteen pieneen kaappiin voikaan mahtua noin valtava määrä varavaatetta, kenkää, sukkaa, kansiota, pari pipoakin ja jotain muutakin vielä. Kaikki kuitenkin tarpeellisia, sillä tässä työssä on aivan mahdollista, että joku a) oksentaa b) pissaa c) kaataa ruokansa/juomansa päällesi tai pyyhkii nenänsä tai maaliset kätensä vaatteisiisi. Ja aina on varminta ennakoida myös tulevat säätilan muutokset. Ulkoillaan vaikka aamupäivä auringossa ja iltapäivä sateessa. Sopivat varusteet vain ylle.
Niinpä eteiseen jäivät vielä sadevaatteet, kumisaappaat ja aina tärkeät (?) ylimääräiset työkengät! Ne saavat odottaa lomalta paluuta.
Sitten vielä lasten ja perheiden hyvästelemiset. Suurimmalle osalle sikäli pitkät, että ensi toimintavuoden vietänkin vähän isompien ryhmässä. Muutama lähtee lomien jälkeen samaan ryhmään, joten heidän kanssaan hei-heit vain muutamaksi viikoksi. Suurin osa lapsista jää talon toiseen osaan ja tulevat tapaamiset lienevät jatkossa melko satunnaisia.
Osa perheistä toivotteli tuttuun tapaan  hyvää lomaa viimeisenä työpäivänä, osa toimi kuten muinakin päivinä - sanoen tuskin mitään ja osa lahjoi! Kiittäen sydämellisesti kuluneesta vuodesta kukin, lasikipoin, jääkaappimagneetein, tauluin, kortein ym. Toisaalta tuollainen tietysti lämmittää mieltä. Perheet ovat olleet ilmeisen tyytyväisiä ja haluavat sen näin ilmaista. Toisaalta olo on jollain lailla vaivautunut. Olenhan tehnyt vain työtäni, yrittäen toki toimia parhaan taitoni mukaan. Mutta ei sille kuitenkaan mitään voi, että nämä kaikki pienet huomionosoitukset lämmittävät mieltä. Olen ollut tarpeellinen ja tärkeä, turvallinen aikuinen lapsen pitkän hoitovuoden aikana.
Kiitos teillekin vanhemmat luottamuksesta! Kiitos avoimesta yhteistyöstä ja kauniista sanoista!
Hyvää kesää ja auringonpaistetta myös kaikille täällä vieraileville lukijoille!
Hyvää lomaa ja ladataan akut täyteen tulevaa syksyä varten!

Mielenkiintoinen ehdotus esikoulun opettajaksi?

Nuori työkaverini oli käynyt työhaastattelussa naapurikunnassa. Tarjolla oli pari lastentarhanopettajan tointa, joihin tämä pari vuotta sitten sosionomiksi ammattikorkeasta valmistunut nuori rouva oli laittanut paperinsa vetämään. Ja hakemus oli huomioitu haastattelukutsuun johtaen.
Seuraavana työpäivänä haastateltu kertoi meille työkavereilleen vähän ihmetelleensä, kun häneltä kysyttyään esikouluopettajan kelpoisuutta,  haastattelijat olivat ehdottaneet kelpoisuuden hankkimista suorittamalla etäopintoina toisessa kaupungissa lyhyen kurssin. Häkeltyneenä työkaverini oli kertonut olevansa halukas näin tekemään, jos silloin voisi opettaa jatkossa myös esikoululaisia.
Töissä sitten hämmästelimme yhdessä, sillä mitään tällaista pätevöittävää koulutustahan ei ole tietääksemme olemassa. Esiopettajakelpoisuus tulee vain yliopistosta valmistuville kandeille tai maistereille varsinaisiin opintoihin sisältyen. Sosionomeja "pätevöitettiin" tietyin ehdoin poikkeuksellisesti nykyisen esiopetuslain voimaan tultua vuoden 2003 loppuun, jotta saatiin riittävästi opeja eikä kukaan jo "virassa" toimineista saanut kenkää. Enää tällaista mahdollisuutta ei oletettu olevan. Siinä sitten asiaa hämmästeltiin ihan porukalla.
Yksi työporukastamme otti asiasta tarkemmin selvää. Näin on. Sosionomi (amk) ei voi toimia esiopettajana kuin tilapäisesti puolen vuoden ajan, ellei pätevää opettajaa ole saatavana. Kelpoisuutta hänelle ei voida myöntää minkään pikakurssin jälkeen.
Hämmentävää! Oliko kysymyksessä haastattelijoiden täydellinen tietämättömyys, välinpitämättömyys vai puhdas vedätys?
Työkaverini sai paikan muualta ja kertoikin, että aika merkilliseltä tuntuisi lähteä töihin tuollaiseen paikkaan, jossa jo lähtötilanteessa ns. "pissiittiin silmään".
Ja miten lie? Montakohan pikakurssitettua sosionomia toimii tuolla paikkakunnalla eskariopeina luullen olevansa toimeen täysin pätevä? Voiko olla mahdollista?
Valelääkäri? Valeope? Sillä erotuksella, että valelääkäri tiesi toimivansa väärennetyillä papereilla, open väärennöstä ehdotti työnantajan edustaja.

Satu hyvästä ruuasta

Olipa kerran iso valkoinen talo, jossa eleli iloisia, hyvinvoivia lapsia ja aikuisia. Heitä taisi olla päiväsaikaan reippaasti sata päätä. Illaksi paikalle jäi muutamia. Muut lähtivät vanhempineen koteihinsa.
Tässä talossa oli mukava valoisa keittiö, jossa ruokaa laitteli emäntä. Kutsuttakoon häntä vaikkapa Tainaksi. Tainalla oli kaverinaan Eila. Taina tuli aamulla varhain keittelemään puuroa isossa kattilassa koko lapsijoukolle. Aikuiset nauttivat puurosta myös lasten kanssa leppoisasti seurustellen ja tarvittaessa pienempiä syötellenkin. Puurolautasia tiskattavaksi hakiessaan Taina kyseli samalla, montako annosta tarvittaisiin lounaaksi.
Lapset jäivät omiin puuhiinsa, Taina meni pyörittelemään lihapullia tai paistamaan makaronilaatikkoa, joskus oli iso padallinen kastiketta kypsymässä tai mehevää lohta uunissa. Eilakin oli tullut keittiöön kaveriksi. Perunat hujautettiin kuorimakoneeseen ja sieltä keitettäväksi. Toisinaan ne muussattiin ja mukaan lorautettiin maidot. Taisipa Taina sujauttaa sekaan nyrkillisen voitakin. No,muussin määrähän oli aika iso!
Yhdessä leivottiin aamun tähteeksi jääneestä puurosta sämpylöitä välipalalle, salaatit ja raasteet pyöräytettiin siinä ohessa. Isoimmat, pian kouluikäiset, pääsivät joskus mukaan leipomaan ja salaattia pilkkomaan tai porkkanoita raastamaan.
Eteisissä ja käytävillä tuoksui ruoka lounasajan lähestyessä. Lapset oppivat piankin päättelemään, oliko hernekeittopäivä vai syötäisiinkö tänään vaikka kalapihvejä. Lounasaikaan nälkä olikin jo melkoinen.

Ruoka maistui ja usein kaavittiin kattilat tyhjiksi viimeistä murua myöten. Pian Taina oppi tietämään, mikä ruoka maistuu erityisen hyvin tai mitä riittää pienempikin annos. Ruokaa ei juurikaan jäänyt tähteeksi. Joskus lapsia oli yllättävän paljon poissa vesirokon riehuessa tai sitkeän mahataudin kaataessa pikkuiset petiin. Eipä hätää, lihapulliin varatusta jauhelihasta Taina kypsensi osan ja paistoi välipalaksi vaikkapa herkullista lihapiirakkaa. Kaikki tiesivät, että meidän Taina oli maailman paras kokki!
Taina saattoi vielä ehtiä pyöräyttämään kahvipullatkin talon aikuisille, olivathan nuo aikuiset ostaneet "henkilökunnan hyllyyn" riittävästi leivontatarvikkeita.
Taina lähti iltapäivällä kotiin, Eila jäi vielä tiskaamaan välipalatiskit ja laittamaan valmiiksi illaksi jääneille lapsille päivällisen jääkaappiin odottamaan lämmittämistä sitten viiden maissa, kun nälkä iskee uudelleen.

Mutta voi! Taina ei saanutkaan toimia maailman parhaana kokkina pitkään. Isot herrat ja rouvat - ne kuntapäättäjät - keksivät, että tämä ei olekaan TALOUDELLINEN tapa toimia. Ei, nyt tarvitaan valtava keskuskeittiö, jossa toiminta on taloudellista ja tehokasta, ruoka  tasalaatuista ja saman makuista koko kunnassa niin isoille kuin pienillekin päivähoitolapsille, koululaisille sekä vanhainkodeissakin asusteleville mummoille ja vaareille. Loistava innovaatio! Hieno juttu. Sijoitetaan muutama miljoona rahaa ja rakennetaan suuri keskuskeittiö, hankitaan uudet hienot koneet ja laitteet, palkataan sinne lauma työntekijöitä, tehdään kuljetussopimukset ruuan ajeluttamiseksi ruokailjoille ja säästetään sekä kunnan rahaa rutkasti, että kaikkien Eilojen työpanos sieltä päiväkotien keittiöistä.Tainathan voivat jäädä jakamaan ruokaa noista  aamuvarhain saapuvista laatikoista lasten pöytiin toimitettavaksi.

Kaikki olisivat tyytyväsiä. Ruoka tasalaatuista ja sitä riittäisi, kunhan sitä tilattaisiin oikea määrä oikeaan aikaan.
 Aamulla yhdeksän maissa kuljetusliikken auto sitten toi isot pakkauslaatikot. Toisissa oli lämpimät ruuat, toisissa kylmät vihannekset (jotka piti saada pysymään kylminä tarjoiluun asti, joten ne piti hyvin jäähdyttää ennen lähtöä. Näin saivat lapset tutustua jäässä olevaan kurkkuun, salattiin tomaattiin jne. Ja kiinankaali oli ehdottomasti suosituin vihannes unohtamatta etikkapunajuuria). Laatikot olivat ehdottoman tiiviitä, ruuan tuoksumiset sai unohtaa!
Mitä siis saatiin? Paljon eineksiä. Teollisia lihapullia, perunamuusia pyöräytettynä jostakin "synteettisestä" jauheesta, kalapuikkoja, joista oli kalan maku unohtunut matkalle tai jonnekin, aitoja marjoja sisältävän kiisselin sijaan kiisseli tuli kätevästi valmiissa tölkissä. Vitamiinit olivat vaihtuneet kivoihin E-koodeihin. Hyvin meni mukista juotunakin! Leipää tuli keittiölle kaksi kertaa viikossa, sinä kolmantena päivänä sitä ei enää syönyt juuri kukaan (eskareiden harvat hampaat eivät pystyneet enää mitään irrottamaankaan).  Leipä oli hyvin tasalaatuista, joko ruisleipää tai sämpylää, mutta aina samaa suurleipomosta tilattua. Eipähän tullut lapsillekaan yllätyksiä, samaa laatua myytiin lähikaupassakin sillä kaikkein edullisimmalla hinnalla.  Lapset oppivat pian ymmärtämään, että on olemassa vain kahta leipää, tummaa tai vaaleaa!
Joskus ruokana oli lasten herkkua - makaronilaatikkoa. Mutta voi ihme. Nyt makaronilaatikko muodostui vuoan pohjalla olevasta tiukasta mararonikerroksesta, jonka  päällä oli jotakin lihan tapaista rouhetta ja kaiken katteena kummallinen kananmunahyytelökerros. Mutta missä oli maku, ihmettelivät lapset? Aikuiset sanoivat, että ruokana ON makaronilaatikkoa. Ei näytä siltä, ei maistu siltä. Enpä taida syödäkään, kun tuntuu suussakin oudon limaiselta.

Tainapa se vasta ihmeissään olikin. Suurkeittiölle piti ilmoittaa noin kaksi viikkoa etukäteen, montako annosta ruokaa kunakin päivänä tarvitaan. Vaikeahan tuota oli arvata. Mistä sen tiesi, montako lasta saisi sen vesirokon tai nuhakuumeen tai päättäisikö yllättäin useampikin perhe pitää lomapäivän tai vaikka koko viikon. Ruokaa piti tietenkin tilata kaikille, jotka oletettavasti paikalle saapuisivat.

Tästä kaikesta seurasi tietenkin se , että ruokaa tuli toisinaan liikaa, hyvin paljon liikaa. Joskus taas ruokaa tuli tilauksesta huolimatta niin niukasti, että harvinaiset perunat tai erikoinen nakkikeitto loppui kesken. Onneksi näin ei käynyt usein, sillä harvoin ruoka oli niin herkullista, että sitä haettiin lisää.
Monena päivänä siis, vaikka ilmoitettujen aterioiden määrä vastasikin toimitettuja, koskematonta ruokaa jäi tähteeksi jopa saman verran kuin tuli syötyä. Tämä ruoka oli laitettava biojätteeksi, jonka jäteastiaan kuljettamista varten Tainan piti hankkia pyörillä varustetut valtavat roska-astiat. Olihan poisheitettävää ruokaa kilomäärin, joskus jopa kymmenin.
Elämä soljui keittiöllä ruokaa tilaten, kuljetuslaatikoista purkien, lasten huoneissa käytyään roskikseen kaapien ja painavia roska-astioita ajeluttaen odottamaan roskisautoa - jonka käyntejäkin piti lisätä alkuajoista. Eihän niitä lihapullia ja hernekeittoja voinut siellä portinpielessä kovin monta päivää säilytellä. Eihän tässä kaatopaikalla elelty.

Taina kyllästyikin pian, väsyi ja turhautui. Kun paikallisessa lounasravintolassa kaivattiin ruuanlaittajaa, hän hyvästeli raskain mielin kivat työkaverit, suloiset lapset ja lähti kokkaamaan maistuvaa lähiruokaa.
Lapset saivat uuden "tainan" ja kohta taas uuden jne. Mutta ruoka, se pysyi tasalaatuisena ja vain ruokalistasta lukemalla pystyi selvittämään, mitä se oli. Se oli niin tasalaatuista. Possukastike ja kanakastikekin olivat aivan saman näköistä harmahtavaa hyytelöä, jossa kellui joitakin palasia - sitä possua tai kanaa.
Aikuiset lopettivat vähitellen lasten kanssa ruokailun. Tarjolla olevan ruuan hinta kipusi ylemmäs ja ylemmäs, eikä sitä voinut maittavaksi sanoa. Eikä siihen puuron syöntiinkään enää saanut osallistua.

Näin kai eletään elämämme loppuun asti tässä kunnassa, joka vakuuttaa toteuttavansa  kestävän kehityksen periaatteita.


Voi kumpa tämä olisikin ollut satu! Valitettavasti kyseessä on meidän arkitodellisuus, lastemme jokapäiväinen "leipä".
Sen verran satua kuitenkin, että Taina ja Eila eivät todellisuudessa ole Taina ja Eila, vaan... no jääköön sanomatta. Jos lukevat, tunnistavat varmasti itsensä.

Tutiseeko nuttura? Ei, mutta melkein itkettää. Tämä on aivan kamalaa! Miitinkejä on pidetty suurkeittiön kanssa, on lähestytty asioista päättäviä tahoja, mutta käytäntö on ja pysyy, Pysynyt jo kymmenkunta vuotta. Kestävää kehitystä siis. Minä ymmärsin termin aivan toisin.

Hauskaa kevättä 2012

Tarhan täti on ollut niin innolla uusissa työkuvioissa, että tämä blogi on uinunut - jos nyt ei aivan ruususen unta, niin melkoisen pitkän rupeaman kuitenkin. Viimeksi kirjoitellessani ajankohtaiset päiväkotilaiset ovat jo siirtyneet koululaisiksi ja odottelevat ensimmäistä kevätjuhlaansa.
Meillä kevättä juhlistettiin pihasuunnistuksen ja sen jälkeisen herkuttelun merkeissä. Mukana oli lähes kaikki 1-3 vuotiaat taaperot vanhempineen. Kolea sää vähän typisti illan ohjelmaa. Onneksi ei kuitenkaan satanut. Pihalla oli kahdeksan toimintarastia, helppoja ja mukavia pikkutehtäviä ja illan aikana oli tarkoitus esittää muutama laulukin perheille. Siinä kuitenkin  kävi kuten arvelimmekin. Aikuiset hoilasivat ja lapset katsoivat suu ammollaan - omia vanhempiaan! Selitä siinä sitten, että kyllä me nämä ihan oikeasti osaamme. Mukavaa oli kaikesta huolimatta. lopuksi vielä vähän mehua ja pullaa. Hyvää yötä ja näkemiin!

Pienten kanssa touhutessa on herännyt aivan uudenlaisia ajatuksia koko varhaiskasvatuksen alueelta. Alle kolmevuotias ei ole ryhmän jäsen. Hän on enimmäkseen MINÄ. Mitä nuorempi sen MINEMPI. Vasta kevään aikana nuo kolme vuotta täyttäneet ovat saaneet aikaan yhteistä leikkiä jopa keskenään. Onneksi toimintamenetelmiimme on kuulunut aktiivinen leikin ohjaaminen pienissä ryhmissä. Näin on pystytty takaamaan suhteellisen rauhallinen ja levollinen leikkiympäristö. Tilatkin ovat vuorotteluperiaatteella riittäneet.
Näin siis ajattelen nyt keväällä. Syksyllä toimintaan ryhdyttäessä, ei tällainen toimintamalli ollut koko työtiimin suosiossa. Joku vanhempi työntekijä olisi mielellään tehnyt kuten kolmekymmentä vuotta tähänkin asti. Lukujärjestys ja viikko-ohjelma. Aamupiiri ja yhteiset tuokiot koko ryhmälle. Näin keväällä voin sanoa, että onneksi ei tuohon "halpaan" menty.
Leluja, välineitä, materiaaleja vaihdellen toiminnasta saatiin juuri meidän ryhmän lasten näköistä. Kaikki eivät tehneet samoja asioita yhtaikaa tai ylipäätänsä ollenkaan. Seinällä ei komeillut kolmeatoista samannäköistä auringonkukkaa tms. Totuuden nimissä pitää sanoa, että sairauslomani aikana sinne oli ilmestynyt aikuisen työstämät ja lasten paperille liimaamat lumiukot. Kaikki kolmetoista samanlasita kierosilmää. Anteeksi lapset! Ei ole tarkoitus pilkata, sillä kaksivuotias ei tosiaankaan hahmota vielä kasvojen suhteita. Hänen ei kuulukaan sitä vielä tehdä.
Mukavampaa on ottaa värit ja riittävän suuri maalausalusta ja antaa palaa!

Tätä kirjoitellessa syksyn kuviot eivät vielä ole selvillä. Jatkanko näiden pienten kirppusten kanssa vai siirrynkö vähän vanhempien pariin. Henkilökunta vaihtaa paikkaa ja osa kasvattaa perhettään. Kesälomaa odotellessa kaikki selviää. Nuttura ei pahemmin ole tutissut. Se jäi talvella kampaajan lattialle ja tädistä tuli - ei sentään setä, mutta hyvin lyhyttukkainen kuitenkin.