Olipa kerran iso valkoinen talo, jossa eleli iloisia, hyvinvoivia lapsia ja aikuisia. Heitä taisi olla päiväsaikaan reippaasti sata päätä. Illaksi paikalle jäi muutamia. Muut lähtivät vanhempineen koteihinsa.
Tässä talossa oli mukava valoisa keittiö, jossa ruokaa laitteli emäntä. Kutsuttakoon häntä vaikkapa Tainaksi. Tainalla oli kaverinaan Eila. Taina tuli aamulla varhain keittelemään puuroa isossa kattilassa koko lapsijoukolle. Aikuiset nauttivat puurosta myös lasten kanssa leppoisasti seurustellen ja tarvittaessa pienempiä syötellenkin. Puurolautasia tiskattavaksi hakiessaan Taina kyseli samalla, montako annosta tarvittaisiin lounaaksi.
Lapset jäivät omiin puuhiinsa, Taina meni pyörittelemään lihapullia tai paistamaan makaronilaatikkoa, joskus oli iso padallinen kastiketta kypsymässä tai mehevää lohta uunissa. Eilakin oli tullut keittiöön kaveriksi. Perunat hujautettiin kuorimakoneeseen ja sieltä keitettäväksi. Toisinaan ne muussattiin ja mukaan lorautettiin maidot. Taisipa Taina sujauttaa sekaan nyrkillisen voitakin. No,muussin määrähän oli aika iso!
Yhdessä leivottiin aamun tähteeksi jääneestä puurosta sämpylöitä välipalalle, salaatit ja raasteet pyöräytettiin siinä ohessa. Isoimmat, pian kouluikäiset, pääsivät joskus mukaan leipomaan ja salaattia pilkkomaan tai porkkanoita raastamaan.
Eteisissä ja käytävillä tuoksui ruoka lounasajan lähestyessä. Lapset oppivat piankin päättelemään, oliko hernekeittopäivä vai syötäisiinkö tänään vaikka kalapihvejä. Lounasaikaan nälkä olikin jo melkoinen.
Ruoka maistui ja usein kaavittiin kattilat tyhjiksi viimeistä murua myöten. Pian Taina oppi tietämään, mikä ruoka maistuu erityisen hyvin tai mitä riittää pienempikin annos. Ruokaa ei juurikaan jäänyt tähteeksi. Joskus lapsia oli yllättävän paljon poissa vesirokon riehuessa tai sitkeän mahataudin kaataessa pikkuiset petiin. Eipä hätää, lihapulliin varatusta jauhelihasta Taina kypsensi osan ja paistoi välipalaksi vaikkapa herkullista lihapiirakkaa. Kaikki tiesivät, että meidän Taina oli maailman paras kokki!
Taina saattoi vielä ehtiä pyöräyttämään kahvipullatkin talon aikuisille, olivathan nuo aikuiset ostaneet "henkilökunnan hyllyyn" riittävästi leivontatarvikkeita.
Taina lähti iltapäivällä kotiin, Eila jäi vielä tiskaamaan välipalatiskit ja laittamaan valmiiksi illaksi jääneille lapsille päivällisen jääkaappiin odottamaan lämmittämistä sitten viiden maissa, kun nälkä iskee uudelleen.
Mutta voi! Taina ei saanutkaan toimia maailman parhaana kokkina pitkään. Isot herrat ja rouvat - ne kuntapäättäjät - keksivät, että tämä ei olekaan TALOUDELLINEN tapa toimia. Ei, nyt tarvitaan valtava keskuskeittiö, jossa toiminta on taloudellista ja tehokasta, ruoka tasalaatuista ja saman makuista koko kunnassa niin isoille kuin pienillekin päivähoitolapsille, koululaisille sekä vanhainkodeissakin asusteleville mummoille ja vaareille. Loistava innovaatio! Hieno juttu. Sijoitetaan muutama miljoona rahaa ja rakennetaan suuri keskuskeittiö, hankitaan uudet hienot koneet ja laitteet, palkataan sinne lauma työntekijöitä, tehdään kuljetussopimukset ruuan ajeluttamiseksi ruokailjoille ja säästetään sekä kunnan rahaa rutkasti, että kaikkien Eilojen työpanos sieltä päiväkotien keittiöistä.Tainathan voivat jäädä jakamaan ruokaa noista aamuvarhain saapuvista laatikoista lasten pöytiin toimitettavaksi.
Kaikki olisivat tyytyväsiä. Ruoka tasalaatuista ja sitä riittäisi, kunhan sitä tilattaisiin oikea määrä oikeaan aikaan.
Aamulla yhdeksän maissa kuljetusliikken auto sitten toi isot
pakkauslaatikot. Toisissa oli lämpimät ruuat, toisissa kylmät
vihannekset (jotka piti saada pysymään kylminä tarjoiluun asti, joten ne
piti hyvin jäähdyttää ennen lähtöä. Näin saivat lapset tutustua jäässä
olevaan kurkkuun, salattiin tomaattiin jne. Ja kiinankaali oli
ehdottomasti suosituin vihannes unohtamatta etikkapunajuuria). Laatikot olivat ehdottoman tiiviitä, ruuan tuoksumiset sai unohtaa!
Mitä siis saatiin? Paljon eineksiä. Teollisia lihapullia, perunamuusia pyöräytettynä jostakin "synteettisestä" jauheesta, kalapuikkoja, joista oli kalan maku unohtunut matkalle tai jonnekin, aitoja marjoja sisältävän kiisselin sijaan kiisseli tuli kätevästi valmiissa tölkissä. Vitamiinit olivat vaihtuneet kivoihin E-koodeihin. Hyvin meni mukista juotunakin! Leipää tuli keittiölle kaksi kertaa viikossa, sinä kolmantena päivänä sitä ei enää syönyt juuri kukaan (eskareiden harvat hampaat eivät pystyneet enää mitään irrottamaankaan). Leipä oli hyvin tasalaatuista, joko ruisleipää tai sämpylää, mutta aina samaa suurleipomosta tilattua. Eipähän tullut lapsillekaan yllätyksiä, samaa laatua myytiin lähikaupassakin sillä kaikkein edullisimmalla hinnalla. Lapset oppivat pian ymmärtämään, että on olemassa vain kahta leipää, tummaa tai vaaleaa!
Joskus ruokana oli lasten herkkua - makaronilaatikkoa. Mutta voi ihme. Nyt makaronilaatikko muodostui vuoan pohjalla olevasta tiukasta mararonikerroksesta, jonka päällä oli jotakin lihan tapaista rouhetta ja kaiken katteena kummallinen kananmunahyytelökerros. Mutta missä oli maku, ihmettelivät lapset? Aikuiset sanoivat, että ruokana ON makaronilaatikkoa. Ei näytä siltä, ei maistu siltä. Enpä taida syödäkään, kun tuntuu suussakin oudon limaiselta.
Tainapa se vasta ihmeissään olikin. Suurkeittiölle piti ilmoittaa noin kaksi viikkoa etukäteen, montako annosta ruokaa kunakin päivänä tarvitaan. Vaikeahan tuota oli arvata. Mistä sen tiesi, montako lasta saisi sen vesirokon tai nuhakuumeen tai päättäisikö yllättäin useampikin perhe pitää lomapäivän tai vaikka koko viikon. Ruokaa piti tietenkin tilata kaikille, jotka oletettavasti paikalle saapuisivat.
Tästä kaikesta seurasi tietenkin se , että ruokaa tuli toisinaan liikaa, hyvin paljon liikaa. Joskus taas ruokaa tuli tilauksesta huolimatta niin niukasti, että harvinaiset perunat tai erikoinen nakkikeitto loppui kesken. Onneksi näin ei käynyt usein, sillä harvoin ruoka oli niin herkullista, että sitä haettiin lisää.
Monena päivänä siis, vaikka ilmoitettujen aterioiden määrä vastasikin toimitettuja, koskematonta ruokaa jäi tähteeksi jopa saman verran kuin tuli syötyä. Tämä ruoka oli laitettava biojätteeksi, jonka jäteastiaan kuljettamista varten Tainan piti hankkia pyörillä varustetut valtavat roska-astiat. Olihan poisheitettävää ruokaa kilomäärin, joskus jopa kymmenin.
Elämä soljui keittiöllä ruokaa tilaten, kuljetuslaatikoista purkien, lasten huoneissa käytyään roskikseen kaapien ja painavia roska-astioita ajeluttaen odottamaan roskisautoa - jonka käyntejäkin piti lisätä alkuajoista. Eihän niitä lihapullia ja hernekeittoja voinut siellä portinpielessä kovin monta päivää säilytellä. Eihän tässä kaatopaikalla elelty.
Taina kyllästyikin pian, väsyi ja turhautui. Kun paikallisessa lounasravintolassa kaivattiin ruuanlaittajaa, hän hyvästeli raskain mielin kivat työkaverit, suloiset lapset ja lähti kokkaamaan maistuvaa lähiruokaa.
Lapset saivat uuden "tainan" ja kohta taas uuden jne. Mutta ruoka, se pysyi tasalaatuisena ja vain ruokalistasta lukemalla pystyi selvittämään, mitä se oli. Se oli niin tasalaatuista. Possukastike ja kanakastikekin olivat aivan saman näköistä harmahtavaa hyytelöä, jossa kellui joitakin palasia - sitä possua tai kanaa.
Aikuiset lopettivat vähitellen lasten kanssa ruokailun. Tarjolla olevan ruuan hinta kipusi ylemmäs ja ylemmäs, eikä sitä voinut maittavaksi sanoa. Eikä siihen puuron syöntiinkään enää saanut osallistua.
Näin kai eletään elämämme loppuun asti tässä kunnassa, joka vakuuttaa toteuttavansa kestävän kehityksen periaatteita.
Voi kumpa tämä olisikin ollut satu! Valitettavasti kyseessä on meidän arkitodellisuus, lastemme jokapäiväinen "leipä".
Sen verran satua kuitenkin, että Taina ja Eila eivät todellisuudessa ole Taina ja Eila, vaan... no jääköön sanomatta. Jos lukevat, tunnistavat varmasti itsensä.
Tutiseeko nuttura? Ei, mutta melkein itkettää. Tämä on aivan kamalaa! Miitinkejä on pidetty suurkeittiön kanssa, on lähestytty asioista päättäviä tahoja, mutta käytäntö on ja pysyy, Pysynyt jo kymmenkunta vuotta. Kestävää kehitystä siis. Minä ymmärsin termin aivan toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti