Lähtö kevätretkelle klo 8.30

Tapahtui tässä muutama päivä sitten. Koteihin olimme laittaneet jo maaliskuun lopulla kirjallisesti viestiä lähtöpäivästä ja aikataulusta. Olimme lähdössä bussilla matkaan. Koko päiväkodin väki. Lähtöaika oli klo 8.30 ja koska normaalisti syömme aamiaista klo 8.15, ilmoitimme tuossa samassa viestissä, että poikkeuksellisesti tuona aamuna aamiainen on klo 7.45 - 8.15. Varmuuden vuoksi laitoimme vielä kaksi viikkoa ennen lähtöä ulko-oveemme huomioita herättävän värisen ilmoituksen (noin aikuisen silmän korkeudelle) jossa vielä muistutimme asiasta. Useimmille meni viesti hyvin perille. Puurot popsittiin ja ryhdyttiin valmistautumaan lähtöön. Ihmettelimme työkavereiden kanssa, kun yhtä puuronsyöjää ei kuulunutkaan. Tarkistimme puhelimen - ei viestiä poissaolosta. Olimme juuri pakkautumassa bussiin, kun perheen auto porhaltaa pihaan. Ulos astuu isä, joka hiukan ärtyneen oloisena kysymään, olemmeko kaikki lähdössä jonnekin. Kadulla päiväkodin edessä on siis kaksi bussia täynnä lapsia. No joo, sinne kevätretkellehän sitä ollaan menossa. JA MIKSI SIITÄ EI OLE ILMOITETTU MEILLE MITÄÄN! Isä riehaantui. Mainitsimme heillekin kotiin laitetusta viestistä, ovessa kaksi viikkoa roikkuneesta lapusta. Lisäksi edellisenä päivänä kotiin lähtiessä oli ollut puhetta bussimatkasta. Hakija tosin oli ollut äiti. Samasta osoitteesta.. JA MINÄ KUN EN TEIDÄN VIESTEJÄ MUISTA LUKEA JA IHAN SAMA VAIKKA OLIS OLLUT OVESSA KAKSI VUOTTA JOKU  LAPPU!alkoi isä meuhata muutaman painokelvottoman sanan kera. Eikä lapsi ollut syönyt tietenkään mitään kotona. Retkellä oli luvassa lounasta, mutta sekin olisi hiukan tavallista myöhemmin. Toinen busseista jo starttasi matkaan. Voi &%#¤^"%! Nöyränä kävimme kysymässä, sopiiko bussissa ruokkia voileivällä yksi nälkäinen suu ja samalla yksi meistä juoksi sisälle tekemään juustoleivän ja nappaamaan juomapulloon vettä (onneksi oli metsäretkiä varten varattu pullo lokerossa) tuolle lapsiparalle. Hänhän se oli jäämässä nälkäiseksi ja täysin syytön siihen. Lupa heltisi ja matkaan päästiin. Tässä vaiheessa isä oli jo kaasuttanut tiehensä - ehkä hän tulee myöhemmin kylvämään perunat pihaan kyntämiinsä vakoihin.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä! Myös kaksi muuta lasta tulivat juuri ja juuri ajoissa, kun ei äiti muistanut retkeä. Se lappu näkyi edelleen oven ikkunassa.
Esikoululaisten kanssa useinkin sanon, että kuuntele tarkkaan, annan ohjeen yhden kerran ja sitten tiedät, kuinka toimia. Ja he tietävät. Kerrotaanko syksyllä perheille, että tiedotamme asioista yhden kerran, laittakaa kalenteriinne tai muu muistutus, sillä oletamme, että asia on sen jälkeen teidän vastuullanne. Tämä muistutteleminen ja holhoaminen tuntuu välillä menevän monessa asiassa aivan liian pitkälle. Mikä on meidän vastuumme, jos vanhemmat on informoitu hyvissä ajoin, mutta viittaavat kintaalla informaatioon. Tässäkin tapauksessa koko päiväkoti tyhjeni. Minne isä olisi lapsensa vienyt? Millainen olo lapselle olisi jäänyt, jos olisi jäänyt kauan odottamaltaan retkeltä? Ja entäs, jos mekin sanomme ns. suorat sanat tällaiselle vanhemmalle. Eikös se kasvatuskumppanuus ole tasavertaista?
Viime viikolla julkistettu tilasto opettajiin kohdistuvasta kiusaamisesta osoittaa selvästi, että jotkut vanhemmat kokevat voivansa sanoa ja kohdella muutenkin, jopa kiusaamiseen asti,  päiväkotien henkilöstöä epäkohteliaasti ja vailla minkäänlaista kunnioitusta. Meillä on hyvin rajalliset keinot puuttuua tällaiseen. Tietenkin on oikeus sanoa vanhemmalle tämän käytöksestä, mutta epäasiallisesta toivottuun lopputulokseen sillä ei välttämättä ylletä. Välillä tuntuu siltä, kuin olisimme palanneet entisaikojen "piikakulttuuriin". Te (siis vanhemmat) käskette ja oikutelette ja me (päiväkotiväki) tottelemme mukisematta! Näinkö on?
Onneksi nämä tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia ja suurin osa perheistä käyttäytyy fiksusti!

Saimme runsaasti kiitosta järjestämästämme retkestä. Lapset nauttivat ja hauskaa oli meillä aikuisillakin!

Outo löytö

Törmäsin sattumalta täällä blogimaailmassa julkaisuun, joka näytti yllättävän tutulta. Kirjoittajana oli tuttavani lähisukulainen, nuori äiti. Tuttavani oli järkyttynyt lukiessaan tuota blogia. Kirjoittajan aiheena ei varsinaisesti ole lasten kasvatus, muttä tätäkin aihetta hän usein sivuaa ja on esitellyt perheensäkin varsin kattavasti. Perheessä on hyvin pienet lapset, yksi kummankin vanhemman edellisistä suhteista ja yhteinen vauva. Nuori äiti kirjoittaa kauniisti sopuisasta perhe-elämästä kuvaten lasten tasapuolista ja lämmintä kohtelua. Kaikki on tosi mallikelpoista blogin kuvauksen mukaan.
Ihmetystä herättää vain se, miksi äiti näin tekee? Hakeakseen sosiaalista hyväksyntää? Puhdistaakseen omatuntoaan, jos tiedostaa totuuden? Vai uskooko hän tosiaankin toimivansa lasten parhaaksi? Totuus kun on aika kaukana kuvatusta elämästä. Nämä vanhemmat lapset  ovat viikoittain useita päiviä milloin isovanhemmilla yli sadan kilometrin päässä, toisilla vanhemmillaan usein myös sovittujen aikojen ulkopuolella. He kuuluvat myös päiväkotiryhmiin, joissa ovat em. syistä hyvin harvoin. Pysyviä kaverisuhteita ei ole muodostunut ja se tietysti aiheuttaa heille itselleen hämmennystä niinä päivinä, kun ovat läsnä. Aina uudessa tilanteessa, tavat ja tottumuksetkin unohtuneet tai jääneet vielä oppimatta. Ei ketään pysyvää kaveria. Surua ja itkua!
Äiti on hyvin kiireinen yrittäjä, vauva kulkee vielä mukana. Ymmärrän, että elanto pitää hankkia, harmi vain, että lapset kärsivät tästä, äiti (puoli) ei tästä huomaa tai sitä ymmärrä. Ilmeisesti hän kuitenkin tiedostaa ongelman, koska kirjoittaa systemaattisesti ns. puutaheinää - totuutta lie valokuvien verran - ja hakee kehuja täydellisestä äitiydestään myös suhteessa miehensä lapseen. Kommentoijat kehuvatkin kilvan ja ylistävät tätä taitavaa naista tietämättä todellisuutta. Saattahan tämä unelmakirjoittelu toimia muille jonkinlaisena kannustimena pyrkimyksenä parempaan. Toivottavasti kuitenkaan kukaan ei tunne alemmuutta, jos ei pysty samaan kuin blogiäidin mielikuvitus.

Blogimaailmassahan voi helposti luoda haluamansa rinnakkaistodellisuuden.  Herää tietysti kysymys, mitä TÄSSÄ blogissa on totta, kirjoitanhan minäkin anonyymina. Sen voi jokainen päätellä itse ;). Syy anonyymikirjoitteluun on kuitenkin ammattiryhmäämme sitova vaitiolovelvollisuus. Kun en kerro kuka olen ja missäpäin on työpaikkani, voin kirjoitella ilman, että kukaan voi tunnistaa itseään tai perhettään tai naapuriaan päiväkotimme asiakkaaksi.

Mietin tässä samalla, mten parhaiten tukea alussa kuvaamieni lasten kaltaisia monen osoitteen lapsia, joilla on siis monta kotia, monella myös päiväkoti kummankin vanhemman kotipaikkakunnalla. Asia on tiedossa, mutta tuleeko varhaiskasvatussuunnitelmassa otettua riittävästi huomioon ja saadaanko kaikilta osapuolilta tarpeeksi tietoa ja osataanko lukea lapsen käytöstä, jos vanhemmat kertovat em.blogin kaltaisesti vain sen, miten asiat tulisi olla silloin, kun ne olisivat parhaalla mahdollisella tavalla. Missä vaiheessa ymmärrämme huolestua ja ottaa huolen puheeksi tai onko joskus huoli niin suuri, että tarvitaan lastensuojelullisia tukitoimia perheille. Vasukeskustelut ovat jälleen ajankohtaisia, ollaanpa herkillä korvilla!