Vähän leluista ja joululahjoistakin

Taas on se aika vuodesta, kun postilaatikko kolisee erilaisista lelulehdistä ja muusta joululahjamainospostista. Potentiaalinen asiakasryhmä on pienten lasten vanhemmat ja miksei myös isovanhemmat. Vielä ei lelulehtikeskustelu ole päässyt päiväkodilla kunnon vauhtiin. Taitaa olla vielä niin monta yötä jouluun, ettei joulupukin kirjeitä ole vielä laadittu.

Kun omat lapset olivat pieniä, parikymmentä vuotta sitten, tuli mietittyä usein hyvinkin tarkkaan, millaisten lelujen kanssa me vanhemmat haluamme heidän aikaansa viettävän. Lahjatoiveet olivat useimmiten hyvinkin toteutettavissa. Kerran tosin muistan vanhimman pojan suhteen miettineemme jotakin he-man- toivetta. (Jota emme sitten toteuttaneetkaan.) En muista yhtään, mitä sinä jouluna paketeista löytyi. Hyvin usein kuitenkin pelejä, legoja, liikuntavälineitä ja loputtomat määrät askartelu, piirustus ja maalausvälineitä. Melkoinen varasto kerääntyi vuosien mittaan myös Playmobil- hahmoista. Olivat  silloin suosittuja niin tyttöjen kuin poikienkin leikeissä. Mahtoiko silloin ollakaan kovin paljon sellaisia "itsekseen leikkiviä" leluja. Tarkoitan siis niitä, joihin napsautetaan patterit sisälle, painetaan kytkimestä virta päälle ja katsellaan, kun leikkikalu aloittaa "elämänsä". Radio-ohjattavia autoja en tuohon ryhmään kuitenkaan sisällyttänyt. Niillähän sai mukavasti mm. kaapinkulmat kolhuille ja kotieläimet vauhkoonnutettua (kyllä, oli meillä niitäkin). Eivät kuitenkaan ihan itsekseen touhunneet.
Kaipa sitä omien lastenkin leikkikaluvalinnoissa tämä "tarhantäti" nosti päätään ja pyrkimys oli valita hiukan ajattelua vauhtiin potkivia tai muuten kasvua ja kehitystä tukevia tarvikkeita ja lisäksi ainakin siinä mielessä ekologisia, että lelun käyttöikä sekä kestävyydeltään että kiinnostavuudeltaan  oli joulunpyhiä pitempi. Joskus sitä onnistui, aina ei. Hutejakin tuli!

 Muuan asia  muistuu mieleeni positiivisena yllätyksenä. Meillä pehmolelut olivat yhden lapsen ehdoton suosikki vuodesta toiseen. Pienempänä ne toimivat unikaverina ja "turvakahvana" uusissa tilanteissa ja ympäristöissä, mutta vielä alakouluiässä niille löytyi jatkojalostuksen kautta käyttöä. Meillä nimitäin näyteltiin mitä karmaisevampia nukketeatteriesityksiä! Nallepoliisit jahtasivat rikollisia koiria tai jäniksiä. Komeat vankilat rakennettiin ruokapöydän alle ja nojatuolit toimivat esim.poliisiautoina tai oikeusistuimina. Mukana leikissä olivat välillä luokkakaverit tai serkut. Taisipa vierailulla käynyt kummitätikin joutua kannattelemaan jotakin oikeudenpalvelijan roolia! Välillä kaivatiin myös vanhempia "kehiin", kun rooleja oli enemmän kuin leikkijöiden kädet antoivat myöten. Ahkeran tilkkuvarastolla käynnin seurauksena hahmot saivat uutta roolivaatetta tarpeen mukaan. Kirjoitustaidon kasvaessa näytelmiin syntyi myös kirjoitettuja juonikuvioita.

Nukketeatteri ja teatterinuket ovat omassa työssänikin olleet monesti keskeisessä asemassa. Välillä hahmoksi on riittänyt pariton sormikas, välillä hyvinkin pikkutarkasti valmistettu teatterinukke. Useimmille lapsille nukke-esitys on ollut mieluinen ja antanut vauhtia myös heidän omaan ilmaisuunsa. Nuken kautta monet hankalatkin asiat on saatu ainakin käsiteltäviksi ellei peräti ratkaistua. Nukelle on voinut kertoa asioita, joita ei ehkä opelle ole rohjennut.

Eilen putosi ns. leuka rinnuksille, kun selasin paikallisen rompetavaratalon mainosta. "Tämä ällö käsinukke on lasten mieleen. Aseta käsi koiranukkeen ja liikuttele sitä, niin se päästää erilaisia ääniä. Piereskelee, röyhtäilee, surisee ja tekee rumia ilmeitä." No olipa kiva lelu! Näinköhän joulun jälkeen "ällö" esittelee näitä rumia temppujaan, eikä lasten enää tarvitse vaivautua. Oikeastaan aika hyvä. Voidaan sitten konkreettisesti rajata kaikki ns. vessajutut "ällölle" eikä lapsila ole tarvetta niitä toistella? Että pieruhuumori kehiin jo neljävuotiaasta alkaen, osaa sitten isompana! Vai?
Mukavaa joulun odotusta! Vauhti kiihtyy...

Vähän ruuhkaa

Meillä on harjoittelujaksoaan lopetteleva opiskelija. Meillä on toinen jaksoaan aloitteleva opiskelija. Meillä on koululainen työelämään tutustumassa. Meillä on kaikki kolme vakinaista työntekijää paikalla. Kukaan ei ole siis flunssassa tai muutenkaan vaivojensa vankina kotona. On meillä lapsiakin paikalla. Seinät ovat paikallaan, joten tiivis on tunnelma ajoittain.
Lapset nauttivat. Joku ehtii aina auttamaan, pelaamaan, lukemaan, leikkimään... Pukeminenkin sujuu kurahousukaudesta huolimatta melko sutjakkaasti. Voi myös kokeilla useamman aikuisen kanssa rajoja. Jos ei yhden ohjeet miellytä, aina voi yrittää uudelleen toisen kanssa. No, sopiihan sitä aina yrittää.
Koska vasta elokuussa aloitettiin uuden ryhmän ja uuden työtiimin kanssa, tuntuu, että kaikki opettelevat edelleen kaikkea. Välillä on todella hulvaton hurlumhei-tunnelma.
Onneksi ehditään huomioida myös tuota pikkuväkeä vaikka tuntuu, että enemmänkin pitäisi ehtiä kuulla, nähdä ja osallistua. Eikä kenelläkään ole vielä päreet palaneet, Huumorilla porskutettu eteenpäin vaikka välillä on ollut kiperiäkin tilanteita ja selvää riittämättömyyden tunnetta. Lapset ja perheet sitä tuskin huomaavat.

Opiskelijan arviointitilanteessa näppärä arvioitava ihminen yllätti meidät. Saimme runsaasti kiitosta tavastamme toimia. Opiskelijan  sanoin; " Tässä ryhmässä lasten on varmasti  hyvä kasvaa! Aikuisilla on lämmin ja sydämellinen tapa kohdata lapset ja heillä näyttää olevan hauskaa keskenäänkin." Tulin  niin hyvälle tuulelle, että pakko on hehkuttaa täälläkin!
Työpaikkakokouksissamme puhutaan toistuvasti palautteen antamisesta lähimmille työkavereille, naapuritiimeille ja myös lähiesimiehelle. Kummallisesti se vain jää. Niin kauan kuin kaikki sujuu, ollaan tyytyväisenä vain hiljaa. Sitten, kun ei suju, ollaan edelleen hiljaa - vähemmän tyytyväisena. Näinkö on? Palaute hukkuu arjen pyörityksessä.

Siitä ruuhkasta vielä. Kun on monta vierasta aikuista/nuorta ryhmässä, lapsille löytyy apua tarpeeseen. Hyvä! Pitäisi kehittää vielä jokin sunnitelma, jolla näille "ylimääräisille" löytyisi hommia siksikin ajaksi, kun  naperot rentoutuvat kolmen vartin satutuokiolle vaakatasossa. Jotakin järkevää hommaa, mutta kuitenkin sellaista, mistä he selviytyvät ilman apua tai valvontaa. Kun itsellä on vuosien kokemus, tulee helposti annettua tehtäviä, jotka omasta mielestä ovat hyvinkin selkeitä ja yksinkertaisia mutta kokematon saattaa keksiä hyvinkin "luovia" ratkaisuja, jolloin lopputulos ei sitten vastaa ollenkaan toivotua. Heh! Olenkohan turhan kriittinen?

Reppu selkään ja retkelle

Koska eskariryhmämme toimitilat sijaitsevat suhteellisen lähellä rakennetun ja rakentamattoman alueen rajaa, olemme pidättäneet oikeuden ylittää raja sillon tällöin rakentamattomalle alueelle. Näin tehdään noin kerran kuukaudessa tai joskus useamminkin. Lokakuussa olemme saaneet nauttia tavallista enemmän ns. eskarin ulkopuolisista aktiviteeteista, joten retkeily on jäänyt yhteen kertaan. Kuukauden loppuun siis. Mainitsemani ulkopuolinen tarjonta on koostunut kuvataidekoulun vierailuprojektista, konsertista sekä parista muusta taidepajasta. Virkistäviä vaihteluita nekin.

Viikolla pyyhälsimme siis naturan puolelle. Hienoa oli huomata, että läsnäolijoista vain yhden perhe oli unohtanut retken. Muistutus retkestä ja siellä tarvittavista varusteista oli annettu kirjallisena saman viikon maanantaina. Toimintakalenterissamme maininta retkestä oli ollut jo lokakuun ajan. Yhtä hienoa oli huomata, että lähes kaikilla oli pyydetyt, kunnolliset varusteet ja reppu, joka vieläpä pysyi selässä viilekkeiden valumatta olkapäiltä kyynärtaipeisiin. Aika olennainen juttu retken onnistumisen kannalta!

Aikaisemmilla kerroilla olemme retkeilleet tuttuun paikkaan, kuivahkoon kangasmaastoon, jossa muutama vuosi sitten tehtyjen hakkuiden vuoksi on valoisaa ja kiitettävän paljon oksankarahkoita rakentelua varten. Ne ovatkin olleet kovassa käytössä muutaman esiopetukseen liittyvän tehtävän suorittamisen jälkeen. Innokkaina on tehtävätkin tehty, mutta rakentelua odotettu jo oman pihan lähtökuopista alkaen.

Tällä kertaa saappaankärjet suunnattiin aivan toiseen suuntaan. Todellakin saappaat, vaikka sää suosi viikon ainoalla aurinkoisella päivällä. Olimme menossa suolle. Kylläkin vuosia sitten ojitetulle. Kosteutta uskoin riittävän kuitenkin lenkkarin pitävyyttä enemmän. Eskarista lähdettyämme alkoi loivahko ylämäki, jonka puolivälissä - noin sadan metrin päässä - ensimmäinen kysyi "onko vielä pitkä matka?" "On vielä matkaa, mutta tämä oli ainoa ylämäki ennen metsää". Lomps lomps, parijono marssi ensin pitkin jalkakäytävää ylittäen muutaman suojatien asianmukaisesti liikennettä tarkkaillen. Katu kapeni, suojatiet loppuivat, kuten lapset asian huomasivat ja kohta oltiinkin pellot halkovalla soratiellä. Eläimiäkin oli tarkkailtu. Yksi ikkunalla istuva kissa, lukuisia harakoita, keskustelua variksen ja naakan ulkonäön eroista, oravakin taisi livahtaa jossakin pihapiirissä. Nyt edessä oli kuitenkin laaja peltoaukea ja sen takana häämöttävä metsä, jossa olevan harjun  oli edellinen eskariporukka nimennyt jättiläisen mahaksi. Kuvaava nimi. Tästä ei nyt herännyt keskustelua. "Mennäänkö me tuonne metsään? Sinne on aika pitka matka" Metsän reunaan on eskarista aika tarkkaan kilometri.
Metsään ehdittyämme yksi ja toinenkin oli sitä mieltä, ettei enää jaksa kävellä. No mikäpä siinä. Tehdään sitten niin, että saatte juosta. Ainoat säännöt etenemiseen ovat seuraavat: pysytte tällä polulla (ulkoilureitti ja talven hiihtolatuja varten raivattu väylä), aikuinen on koko ajan näkyvissä ja tietyn maamerkin kohdalla pysähdys.
 Niin lähti porukka juosten etenemään, kun ei kerran jaksanut kävellä. Kirjavat reput keikkuivat mäkeä ylös, toista alas suon laitaan sovitulle merkille, myrskyn taannoin maahan kaatamalle kelolle. Kun viimeisetkin olivat saaneet pääryhmän kiinni, ympäristöä tarkkailtuamme totesimme olevamme pienen järven läheisyydessä, jossa erottui järvellä uiskentelevia lintuja. Isoja lintuja!
Kerrattuamme  taas luonnossa liikkumisen sääntömme, etenimme koti rantaa. Joutsen, joutsen, joutsen... Valtavasti joutsenia oli tullut lepuuttamaan väsyneitä siipiään pienelle järvelle. Näkyi myös parvi lokkeja ja lukuisa sorsapopulaatio. Kiikareita oli mukana ja niillä harjoiteltiin lintujen tarkkailemista. Tehtiin muutama luontotehtävä, leikittiin metsässä. Kukaan ei pudonnut veteen eikä uponnut suo-ojaan. Syötiin palat näkkäriä ja juotiin termoksesta lämmintä mehua. Ja leikittiin vähän lisää. Katseltiin siipiään levitteleviä joutsenia vuorotellen kiikareilla ja pohditiin, miksi ne olivat täällä. Reilu tunti kului nopeasti ja oli aika lähteä paluumatkalle.

Eskariin tullessamme kertailimme vielä retken antia. Aikuisten - mukana oli myös pari opiskelijaa - mieleen painuvinta oli tuon suuren, muutaman kymmenen laulujoutsenen muodostaman parven näkeminen. Näin myös jonkun lapsen mielestä. Suurin osa kuusivuotiaista oli kuitenkin sitä mieltä, että mieleenpainuvinta retkellä oli ollut ... NÄKKILEIVÄN SYÖNTI!

Niinpä! Viis siitä minne mennään, kunhan metsässä näkkäriä riittää!!! Kaikilla oli kuitenkin hauskaa kuulemma ja uskon, että jotakin luontokokemustakin mukaan tarttui.
Kiva oli kuulla vielä seuraavanakin päivänä toisen opiskelijan kiittelevän retkeä ja yllättävää retkipaikkaa noinkin lähellä.
Ja oli se joutsenparven näkeminen vaikuttavaa!

Mukavaa marraskuun alkua ja vaikuttavia luontokokemuksia!