Ei aivan päiväkotiasiaa, mutta kyse "potentiaalisista asiakkaista" kuitenkin. Avautuipa taas silmät vanhempi- lapsi-suhteesta.
Olin tankkaamassa autoa eilen puolen päivän jälkeen. Automaatilla oli ilmeisesti tavallista verkkaisempi toimintavauhti, sillä melko pitkään se mietti aluksi, kelpuuttaako kanta-asiakaskorttiani. Sen jälkeen syynäsi ilmeisesti suurennuslasin tarkkuudella maksukorttini tietojen paikkansapitävyyden. Lopulta antoi luvan tarttua tankkauspistooliin (oho, mikä termi). Tämän kaiken kestäessä oli aikaa tarkkailla ympäristöään, johon lähimpänä kuului nuori äiti noin kolme-neljävuotiaan lapsensa kanssa. Tulkitsin lapsen tytöksi, vaikka en seuraavan keskustelun aikana kuullut häntä kutsuttavan nimeltä tai viitattavan muutenkaan lapsen sukupuoleen.
Näppäilin siis sitä automaattia, kun mittarin toiselle puolen ajoi henkilöauto. Sellainen pieni japanilainen. Autosta nousi nuori nainen. Noin sekunnin päästä myös lapsi, jolloin alkoi seuraava keskustelu : "Älä avaa sitä ovea", "Älä tule sieltä pois!" (Ei mitään vaikutusta) "Älä mene sinne, täällä ajaa autoja" (Ei mitään vaikutusta, ei onneksi muita autojakaan lähimain ja lapsi poukkoili mittarikentän ympäri) "Älä koske niihin avaimiin" (kuului helähdys), "Älä kiipeä sinne. Aina sä oot tommonen tyhmä. Sun kanssa on ihan mahdoton tehdä mitään. Sä et kuuntele yhtään..." jne. Tämä kaikki tapahtui äidin seistessä tukevasti paikallaan odottamassa vuoroaan päästä seurustelemaan korttiautomaatin kanssa minun jälkeeni. Pulina jatkui tasaisesti vielä aloittaessani tankkauksen, mutta mittarin ääni peitti puheen sisällön alleen. Toivoin, että sieltä tuli jotakin edes vähän myönteistäkin lapsiparalle. Ennenkuin sain oman peltilehmäni ruokittua, äiti ja lapsi kaasuttivat jo tiehensä. Tarkoitukseni oli ottaa kuitti tankkauksestani, mutta jostakin käsittämättömästä syystä sain myös tämän toisen kuitin. Tankattu 8 litraa! Oliko äidillä käämi kärähtänyt kesken tankkauksen?
En taida enää ihmetellä, miksi joidenkin lasten on niin vaikea ottaa vastaan mitään kiitosta tai kehuja tai he eivät ymmärrä sellaisten sisältöä. Toisaalta samoille lapsille rauhalliset ohjeet tai kehotukset kaikuvat kuuroille korville vaan on otettava käyttöön "koirakoulumainen" tiukka lyhyt käskytyslinja.
Pitääpä taas kiinnittää huomio oman käytöksen myönteiseen puoleen pikkuihmisten seurassa ja välttää mahdollista "älämölöä". Vaikka vanha sanonta kertoo ehkä hieman sarkastisesti, että "kiitoksella kissakin elää", uskon, että noita arkipäivän kiitoksia ja kannustuksia tarvitaan kaikki, niin isot kuin pienetkin, mutta varsinkin ne pienet. Se mallioppiminen...
