Ei meillä kotona sellaista sallita

Eikä meillä päiväkodissa! Nimittäin toisten lasten ja aikuisten nimittelyä, haukkumista ja kiroilua. Koko syksyn on muutaman pojan kanssa haettu hyvän käytöksen rajoja päivittäin ja vieläpä useita kertoja kunkin päivän aikana.
Ja ainakin meillä aikuisilla on ollut tavoitteena pysyä sitten niiden löytyneiden rajojen sisälläkin.
Näiden pikkumiesten kielenkäyttö on edennyt sellaisiin mittoihin sanavaraston laajuuden ja taajuuden suhteen, että asia otettiin aika varhaisessa vaiheessa puheeksi myös heidän vanhenpiensa kanssa. Olihan todennäköistä myös, että näiden lasten kohdalla päivittäinen puheisiin puuttumisemme  tuli ilmi  heidän kotonaankin. Muutaman käytöstavat hallitsevan lapsen kotoa tulikin viestiä jo pikku rääväsuista.
Yhtä lukuunottamatta kaikkien näiden poikien vanhemmat suhtautuivat asiaan vakavuudella ja olivat kanssamme samaa mieltä. Ei kuulu 5-6 -vuotiaiden sanavarastoon törkeimmät nimittelyt, kiroilut ja puheen tehostaminen erilaisin sukupuolielimiä kuvaavin termein. Vaan tämän kaikkein "rikkainta" sanavarastoa suosivan kohdalla vanhemmat olivatkin sitä mieltä, että päiväkodistahan nämä termit on opittu. Heillä kotona ei kiroilla eikä käytetä mitään alatyylisiä ilmauksia.
Puheensa tueksi äiti otti tavaksi leperrellä lapselleen tuonti- ja hakutilanteissa ja muistutteli vielä, että "olehan sitten kiltisti niinkuin kotona on sovittu". Isä puolestaan muistutteli aina "kunnolla olemisesta aamuisin ja iltapäivällä kysyi lapseltaan : "onhan kaikki mennyt hienosti?" johon tämä tietysti vastasi myöntävästi. Kun sitten me aikuiset saatoimme kyseenalaistaa "hienon" päivän, ihmetteli isä ihan aidosti, että kyllä "Joonaksen" mielestä päivä on sujunut hyvin. Okei, näemme siis lapsen kanssa asiat hiukan erilailla. Emme muuten kovinkaan usein edes kotiin ole viestitelleet näistä päivittäisistä. Pyrimme yhteisellä sopimuksella kannustamaan paremminkin sitä hyvää käytöstä.
Sattuipa sitten tässä eräänä päivänä, että olinkin jäänyt päiväkodille valmistelemaan seuraavan päivän taideprojektia. Olin eteisestä katsoen näkymättömässä paikassa mutta hyvän kuuloetäisyyden päässä, kun tämä lapsi äiteineen tuli eteiseen riisuakseen kuravaatteet ennen kotiin lähtöä. Normaalisti tähän aikaan paikalla on ainoastaan ns. iltavuorolainen ja hän oli pihalla lapsiryhmän kanssa.
Riisumistilanne meni suunnilleen näin:
Äiti: "Voi h...vetti! Missä sä oot pask..nu kaikki vaattees tollai! Eksä torvi tajuu, että mä en viitti joka s..tanan ilta pestä sun kuteitas!"
Lapsi: "Älä karju senkin paska-aivo!"
Äiti: "Nyt turpa kii! Mä en kuuntele tollasta." Jne.

Miksi, äiti? Ehkä se vielä menis läpi, että maltti menee joskus. Mutta mitä sillä voitetaan, että päiväkodilla kerrotaan vieläpä lapsen kuullen, ettei kotona käytetä kirosanoja jne.
Millaisen kuvan tuo ihmisen alku saa rehellisyydestä ja totuuden puhumisesta? Mitä äiti kaikella tällä koittaa todistella? Tuo hyvin koulutettu, vastuullisessa ammatissa toimiva naisihminen täällä meidän pikkukaupungissamme!

Päiväunet

En puutu tässä siihen tavalliseen päiväunista pidetyn keskustelun sisältöön eli tarvitaanko niitä vai ei. Meillä kaikki menenvät hetkeksi levähtämään = satua kuuntelemaan ja unta tarvitsevat unille.
Mutta eräs asia on mietityttänyt jo pitemmän aikaa. Asia, joka näytäytyy samanlaisena jokaisessa päiväkodissa ja ryhmässä, jossa olen toistaiseksi työskennellyt. Pukeutuminen päivälevolle/satutuokiolle.
Levolle mennessä riipaistaan lähes kaikki vaatteet päältä pois. Pienimmille jää vaippa, isommille pikkuhousut ja kenties t-paita. Joillekin lapsille on kotoa toimitettu erikseen unipaita, jota käytetään vain päiväunilla.
Eteisessä on melkonen sutina, kun porukka riipii vaatteitaan ja pojat nahistelee (yleensä ainakin vähäsen) samalla, näin isommilla. Pienillä eteisessä kaivataan apua enemmänkin riisumisessa. Seuraavaksi väki rynnistää sänkyihinsä mylläämään peittojensa kanssa. Välillä peitto putoaa maahan tai kiertyy jalkojen ympärille jne.
Kerran kuussa sitten hoitohenkilökunta vetelee lakanat sängyistä, liinat tyynyistä jne. Ja sitten petataan uudet lakanat, tyynyliinat ...  12- 24 kertaa ryhmän koosta riippuen. Ei ihan nopeaa toimintaa. Taas aika pois lapsilta.  Tätähän ei tehdä ns. hiljaiseen aikaan!

Entäs, jos lapset vain nappaisivat tarvittaessa paksuimmat vaatteet pois tai vaihtaisivat esim. ruokailussa tahriintuneet ja hipsisivät patjan päälle köllöttelemään satua kuuntelemaan? Näin vain pieni osa jäisi riisuskelemaan. Tarvitsisiko silloin tehdä koko lakananvaihtorumbaa? Olisiko patjalle riittävä pinta jokin tarvittaessa helposti huollettava kangas ja unille riitttäisi henkilökohtainen tyyny?
Kyllähän tuossa opitaan riisumista ja taas unien jälkeen pukeutumista, mutta onko tuo kaikki tarpeen? Pienessä eteisessä tolkuton hässäkkä. Myös sadun jälkeen meillä nykyään sama hässäkkä uudelleen, sillä vain alle puolet nykyisestä ryhmästä nukkuu. Tuo toinen puolikas tulee kolmen vartin päästä riisuutumisesta tekemään kaiken uudelleen käänteisessä järjestyksessä.