Anteeksi - vaikea sana ja vaikeampi sisältö

Edellisessä höpinässä sivusin jo aihetta: "Olen pahoillani. Tein väärin. Syytin aiheetta. Loukkasin... Pyydän anteeksi!"
Vaikeita sanoja, vaikeita asioita, kun pitää aina olla ensimmäinen, paras, taitavin, nopein ja omistaa kaikki oikeudet - kaikkeen. Nyt en edes puhu pelkästään lapsista ja päiväkotielämästä.
Varhaiskasvatuksen puitteissa näitä asioita kuitenkin harjoitellaan ja on harjoiteltu kaikki nämä vuodet ja vuosikymmenet, joina olen näissä "piireissä" liikkunut. Miten tuntuukin, että vuosi vuodelta tämä erehtymättömyyteen ja vain omiin henkilökohtasiiin oikeuksin nojautuva elämäntapa on vahvistunut lapsilla ja myös heidän vanhemmillaan. "Minulla on oikeus, minulla on valta, mutta minulta puuttuu vastuu, koska se loisi velvollisuuksia". Näinköhän? Ei kovin hyvältä näytä. Näistä asioista saa nutturan tutisemaan toistuvasti.

Miksi anteeksi pyytäminen on niin vaikeaa? Siihen jos osaisin vastata, olisinkin aika mestari. Epäilen kuitenkin, että yksi perimmäisistä syistä on juuri nuo sanat: eka, paras, vahvin, kaunein ym. superlatiivit. Jos on täysin omnipotentti, ei voi olla koskaan toista heikompi tai erehtyä.
Usein arjessa omassa ryhmässäni tai päiväkodissani törmän tilanteeseen, jossa kaveri vahngoittaa toista aivan tieten eli purkaa oman pahan mielensä tönäisemällä, potkaisemalla tai lyömällä kaveria tokaisten kiireesti "anteeks" jäämättä selvittelemään asiaa tai tullen sitten aikuiselle nurisemaan, että "mä pyysin mut toi ei antanu anteeks".
Toinen tavallinen tapaus on, että em. haitanteko tapahtuu vahingossa, tarkoittamatta. Seuraus tässäkin on sama. Kaltoin kohdeltu kaveri pahoittaa mielensä, itkeekin. Mitä? Miksi pitäisi pyytää anteeksi? Sehän oli vahinko! Niinpä. Pitääkö pyytää anteeksi vahinkoa? Juuri sitä!

Mitä se anteeksipyyntö tarkoittaa? Minä näen sisällön näin: Olen pahoillani, koska loukkasin tai vahingoitin sinua. Ilmaisen olevani pahoillani, koska pahoitin omalla käytöselläni toisen mielen. En tarkoittanut sitä. Tai jos tarkoitinkin, purin sinuun omaan kiukkuani. Vahingoittaja tekee AINA väärin ja on velvollinen pyytämään anteeksi. Aitoon anteeksipyyntöön on helpompi vastata anteeksi antamalla. Anteeksi antaminenkaan ei voi olla automaatti, jolla tlanne ratkeaa. Ketään ei voi pakottaa antamaan anteeksi. Ketään ei voi myöskään pakottaa pyytämään anteeksi. Jos ja kun käy niin, ettei tilanne ratkea, istutaan sitten rauhassa kumppanusten kanssa ja yritetään selvittää asiaa, miten kauan siihen sitten kuluukin aikaa. Yleensä asiat selviää, kunhan ensin rauhoitutaan kunnolla. Aikuiseltakin riitapukarien haastattelu voi vaatia kärsivällisyyttä ja aikaa.

Oman ryhmäni lasten kanssa on keskuteltu aiheesta. Ketään ei vahingoiteta eikä loukata tahallaan. Vahingossa tapahtuvasta virheestä pyydetään anteeksi. "Anteeksi"sanana ei ole mikään automaatti, jolla luistetaan hankalista tilanteista eikä sitä sanaa koskaan huudella loukatun perään poistuen itse paikalta. "Anteeksi" on painava sana. Sillä on suuri merkitys. Pikaisesti mölähdettyyn anteeksi-sanaan ei ole velvoitetta vastata. Näin iso sana vaatii pysähtymisen ja tapahtuneen selvittelyn. Aikuisen saa aina mukaan. Ja kun on anteeksi pyydetty,luvataan, ettei samaa virhettä tehdä uudestaan. Loukkaaja on se "väärin tehnyt" osapuoli.  Myös molemmat voivat olla toistaan loukanneita.
Sitten, kun asia on selvitetty, asia poistuu päiväjärjestyksestä. Sitä ei enää muistella eikä siihen palata. Poikkeuksena tietenkin sellaiset asiat tai tapahtumat, joista on seuraamuksia pitempään . Olen myös tilanteen vakavuudesta riippuen, oman harkintani mukaan, kertonut vanhemmille hakutilanteessa korostaen, että asiat on lasten kanssa selvitetty. Niihin ei kannata palata, ellei lapsi itse esim. nukkumaan rauhoittuessaan ota puheeksi. Olen aina kuitenkin muistuttanut, että lapselle tehdään selväksi, että asia on hoidettu päiväkodissa. Jos on tarvetta, selvitellään siellä lisää vaikka sitten vanhemman läsnäollessa. Kotonahan on vaara asettua tukemaan vain oman lapsen käytöstä syyllistäen kaveria ja silloin ollaan moraalisesti arveluttavalla tiellä. Tätä kyllä tapahtuu valitettavasti edelleen. Helliä ja lohduttaa voi toista syyttämättäkin. "Sulla on paha mieli, ymmärrän...."Annetaan tukea lapsen tunteen käsittelyyn, ei tapahtuneen selvittelyyn.

Pohjimmiltaanhan tässä on kysymys juuri moraalikäsitysten luomisesta. Mikä on oikein, mikä väärin toista ihmistä ja hänen oikeuksiaan kohtaan. Jokaisella meistä on oikeuis fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Aina se ei onnistu, mutta sitä kohti tulee pyrkiä.
Paitsi keskutellen, mikä onnistuu isompien kanssa helpommin, on keinoina käytetty esim. tarinoita tai draamaa. Nukketeatteri pehmoleluilla on toiminut. Satupiirtäminen myös. Yhteisöllisen kasvatuksen menetelmiäkin löytyy.

Maalissa tai edes lähellä sitä ei vielä olla läheskään kaikkien kanssa omassa ryhmässä. Oman virheen myöntäminen kun on niin vaikeaa useimmilla meistä, isoista ja pienistä. Kun kukaan meistä ei ole täydellinen, virheitä ja ylilyöntejä sattuu ja ne pitää selvittää. Aina. Kenelläkään ei ole valtaa vahingoittaa toista. Meillä aikuisillakin asiat voivat riidellä mutta yhdessä pitää pystyä toimimaan ja hakemaan ratkaisua. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta vahngoittaa ei saa. Tämän voi kertoa myös lapsille. Lapsilla on päiväkodissa lähellään aina aikuinen, joka tulee apuun hankalissa tilanteissa. Onhan?
 

Varkaita eteisessä!

Tuohtunut äiti lähestyi varsin vauhdikkaasti tässä viikolla meitä. Tuli hakemaan lastaan ja tivasi lapsensa kadonneita kenkiä. Eteisessä oli aivan väärät kengät. Etsimme kenkiä myös toisen ryhmämme eteisestä. Ei löytynyt. Jokaisella lapsella näytti olevan mukanaan aivan omat kengät. Ketään muita ei oltu vielä haettu kotiin. Työkaveri kysyi, oliko äiti aivan varma, ettei nämä ko. kengät olleet tulleet kotoa aamulla. "EI VARMASTI! Nää on ihan eri kokoisetkin! Meidän kengät ovat lähes samanlaiset, mutta nämä ne eivät ole! Näissä kengissä sitäpaitsi lukee xxxx (vieras nimi). No niin meidän kengät on PÖLLITTY! On tää kummallista kun kaikki varastetaan! Tää on törkeetä!"
Lupasimme laittaa viestiä eteenpäin ja kysellä perheiltä, olisiko kengät vaihtuneetkin kenties jo aikaisemmin, mitä tosin ihmettelimme, koska äiti oli aivan varma, että nämä kengät eivät olleet heillä aamulla. Ihmettelimme myös, kuka täällä olisi päivän aikana varkaissa käynyt? Joku lasta tuodesaan napannut heidän kenkänsä ja vienyt mukanaan tuoden tilalle toiset?

Lapsi söi rauhassa välipalaa ja äiti pihisi kiukusta eteisessä.
Hetken päästä äiti mutisi työkaverille hänen piipahtaessaan eteisessä: " Kun tarkemmin katsoin, ei näissä luekaan xxxx vaan zzzz (eli lapsen isoveljen nimi, joka muistutti etäisesti ensinmainittua nimeä). Nää taitaa olla meidän kengät."

Ei pahoittelua kiivastumisesta tms. Mitäpä suotta! Lapselle vaatteet päälle ja ulos.

Jäimme miettimään, millaiselle vanhemmalle tulee ensimmäiseksi mieleen varastaminen? Harrastaako hän itse sellaista? Tässäkin kyse oli tavallisista, käytetyistä kengistä. Ei mistään uusista merkkituotteista.
Nyt emme ihmettele myöskään lapsen taipumusta syyttää omista kömmähdyksistään toisia. Näyttää olevan tapana. Kuten myös se, että omia virheitä ei myönnetä ja ne vaietaan unohduksiin. Anteeksipyyntö? Se on vain sana, pääsylippu, jolla pääsee porskuttamaan eteenpäin. Anteeksi pyydetään vain, koska toiset odottavat niin tehtävän. Se olisikin sitten kokonaan toisen jutun aihe.

Seuraavaksi täytyy vaihtaa aiheeksi jotakin positiivista. Sitäkin arjesta löytyy, tietenkin!