Tarhan täti on ollut niin innolla uusissa työkuvioissa, että tämä blogi on uinunut - jos nyt ei aivan ruususen unta, niin melkoisen pitkän rupeaman kuitenkin. Viimeksi kirjoitellessani ajankohtaiset päiväkotilaiset ovat jo siirtyneet koululaisiksi ja odottelevat ensimmäistä kevätjuhlaansa.
Meillä kevättä juhlistettiin pihasuunnistuksen ja sen jälkeisen herkuttelun merkeissä. Mukana oli lähes kaikki 1-3 vuotiaat taaperot vanhempineen. Kolea sää vähän typisti illan ohjelmaa. Onneksi ei kuitenkaan satanut. Pihalla oli kahdeksan toimintarastia, helppoja ja mukavia pikkutehtäviä ja illan aikana oli tarkoitus esittää muutama laulukin perheille. Siinä kuitenkin kävi kuten arvelimmekin. Aikuiset hoilasivat ja lapset katsoivat suu ammollaan - omia vanhempiaan! Selitä siinä sitten, että kyllä me nämä ihan oikeasti osaamme. Mukavaa oli kaikesta huolimatta. lopuksi vielä vähän mehua ja pullaa. Hyvää yötä ja näkemiin!
Pienten kanssa touhutessa on herännyt aivan uudenlaisia ajatuksia koko varhaiskasvatuksen alueelta. Alle kolmevuotias ei ole ryhmän jäsen. Hän on enimmäkseen MINÄ. Mitä nuorempi sen MINEMPI. Vasta kevään aikana nuo kolme vuotta täyttäneet ovat saaneet aikaan yhteistä leikkiä jopa keskenään. Onneksi toimintamenetelmiimme on kuulunut aktiivinen leikin ohjaaminen pienissä ryhmissä. Näin on pystytty takaamaan suhteellisen rauhallinen ja levollinen leikkiympäristö. Tilatkin ovat vuorotteluperiaatteella riittäneet.
Näin siis ajattelen nyt keväällä. Syksyllä toimintaan ryhdyttäessä, ei tällainen toimintamalli ollut koko työtiimin suosiossa. Joku vanhempi työntekijä olisi mielellään tehnyt kuten kolmekymmentä vuotta tähänkin asti. Lukujärjestys ja viikko-ohjelma. Aamupiiri ja yhteiset tuokiot koko ryhmälle. Näin keväällä voin sanoa, että onneksi ei tuohon "halpaan" menty.
Leluja, välineitä, materiaaleja vaihdellen toiminnasta saatiin juuri meidän ryhmän lasten näköistä. Kaikki eivät tehneet samoja asioita yhtaikaa tai ylipäätänsä ollenkaan. Seinällä ei komeillut kolmeatoista samannäköistä auringonkukkaa tms. Totuuden nimissä pitää sanoa, että sairauslomani aikana sinne oli ilmestynyt aikuisen työstämät ja lasten paperille liimaamat lumiukot. Kaikki kolmetoista samanlasita kierosilmää. Anteeksi lapset! Ei ole tarkoitus pilkata, sillä kaksivuotias ei tosiaankaan hahmota vielä kasvojen suhteita. Hänen ei kuulukaan sitä vielä tehdä.
Mukavampaa on ottaa värit ja riittävän suuri maalausalusta ja antaa palaa!
Tätä kirjoitellessa syksyn kuviot eivät vielä ole selvillä. Jatkanko näiden pienten kirppusten kanssa vai siirrynkö vähän vanhempien pariin. Henkilökunta vaihtaa paikkaa ja osa kasvattaa perhettään. Kesälomaa odotellessa kaikki selviää. Nuttura ei pahemmin ole tutissut. Se jäi talvella kampaajan lattialle ja tädistä tuli - ei sentään setä, mutta hyvin lyhyttukkainen kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti