Taas on se aika vuodesta, kun postilaatikko kolisee erilaisista lelulehdistä ja muusta joululahjamainospostista. Potentiaalinen asiakasryhmä on pienten lasten vanhemmat ja miksei myös isovanhemmat. Vielä ei lelulehtikeskustelu ole päässyt päiväkodilla kunnon vauhtiin. Taitaa olla vielä niin monta yötä jouluun, ettei joulupukin kirjeitä ole vielä laadittu.
Kun omat lapset olivat pieniä, parikymmentä vuotta sitten, tuli mietittyä usein hyvinkin tarkkaan, millaisten lelujen kanssa me vanhemmat haluamme heidän aikaansa viettävän. Lahjatoiveet olivat useimmiten hyvinkin toteutettavissa. Kerran tosin muistan vanhimman pojan suhteen miettineemme jotakin he-man- toivetta. (Jota emme sitten toteuttaneetkaan.) En muista yhtään, mitä sinä jouluna paketeista löytyi. Hyvin usein kuitenkin pelejä, legoja, liikuntavälineitä ja loputtomat määrät askartelu, piirustus ja maalausvälineitä. Melkoinen varasto kerääntyi vuosien mittaan myös Playmobil- hahmoista. Olivat silloin suosittuja niin tyttöjen kuin poikienkin leikeissä. Mahtoiko silloin ollakaan kovin paljon sellaisia "itsekseen leikkiviä" leluja. Tarkoitan siis niitä, joihin napsautetaan patterit sisälle, painetaan kytkimestä virta päälle ja katsellaan, kun leikkikalu aloittaa "elämänsä". Radio-ohjattavia autoja en tuohon ryhmään kuitenkaan sisällyttänyt. Niillähän sai mukavasti mm. kaapinkulmat kolhuille ja kotieläimet vauhkoonnutettua (kyllä, oli meillä niitäkin). Eivät kuitenkaan ihan itsekseen touhunneet.
Kaipa sitä omien lastenkin leikkikaluvalinnoissa tämä "tarhantäti" nosti päätään ja pyrkimys oli valita hiukan ajattelua vauhtiin potkivia tai muuten kasvua ja kehitystä tukevia tarvikkeita ja lisäksi ainakin siinä mielessä ekologisia, että lelun käyttöikä sekä kestävyydeltään että kiinnostavuudeltaan oli joulunpyhiä pitempi. Joskus sitä onnistui, aina ei. Hutejakin tuli!
Muuan asia muistuu mieleeni positiivisena yllätyksenä. Meillä pehmolelut olivat yhden lapsen ehdoton suosikki vuodesta toiseen. Pienempänä ne toimivat unikaverina ja "turvakahvana" uusissa tilanteissa ja ympäristöissä, mutta vielä alakouluiässä niille löytyi jatkojalostuksen kautta käyttöä. Meillä nimitäin näyteltiin mitä karmaisevampia nukketeatteriesityksiä! Nallepoliisit jahtasivat rikollisia koiria tai jäniksiä. Komeat vankilat rakennettiin ruokapöydän alle ja nojatuolit toimivat esim.poliisiautoina tai oikeusistuimina. Mukana leikissä olivat välillä luokkakaverit tai serkut. Taisipa vierailulla käynyt kummitätikin joutua kannattelemaan jotakin oikeudenpalvelijan roolia! Välillä kaivatiin myös vanhempia "kehiin", kun rooleja oli enemmän kuin leikkijöiden kädet antoivat myöten. Ahkeran tilkkuvarastolla käynnin seurauksena hahmot saivat uutta roolivaatetta tarpeen mukaan. Kirjoitustaidon kasvaessa näytelmiin syntyi myös kirjoitettuja juonikuvioita.
Nukketeatteri ja teatterinuket ovat omassa työssänikin olleet monesti keskeisessä asemassa. Välillä hahmoksi on riittänyt pariton sormikas, välillä hyvinkin pikkutarkasti valmistettu teatterinukke. Useimmille lapsille nukke-esitys on ollut mieluinen ja antanut vauhtia myös heidän omaan ilmaisuunsa. Nuken kautta monet hankalatkin asiat on saatu ainakin käsiteltäviksi ellei peräti ratkaistua. Nukelle on voinut kertoa asioita, joita ei ehkä opelle ole rohjennut.
Eilen putosi ns. leuka rinnuksille, kun selasin paikallisen rompetavaratalon mainosta. "Tämä ällö käsinukke on lasten mieleen. Aseta käsi koiranukkeen ja liikuttele sitä, niin se päästää erilaisia ääniä. Piereskelee, röyhtäilee, surisee ja tekee rumia ilmeitä." No olipa kiva lelu! Näinköhän joulun jälkeen "ällö" esittelee näitä rumia temppujaan, eikä lasten enää tarvitse vaivautua. Oikeastaan aika hyvä. Voidaan sitten konkreettisesti rajata kaikki ns. vessajutut "ällölle" eikä lapsila ole tarvetta niitä toistella? Että pieruhuumori kehiin jo neljävuotiaasta alkaen, osaa sitten isompana! Vai?
Mukavaa joulun odotusta! Vauhti kiihtyy...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti