Koska eskariryhmämme toimitilat sijaitsevat suhteellisen lähellä rakennetun ja rakentamattoman alueen rajaa, olemme pidättäneet oikeuden ylittää raja sillon tällöin rakentamattomalle alueelle. Näin tehdään noin kerran kuukaudessa tai joskus useamminkin. Lokakuussa olemme saaneet nauttia tavallista enemmän ns. eskarin ulkopuolisista aktiviteeteista, joten retkeily on jäänyt yhteen kertaan. Kuukauden loppuun siis. Mainitsemani ulkopuolinen tarjonta on koostunut kuvataidekoulun vierailuprojektista, konsertista sekä parista muusta taidepajasta. Virkistäviä vaihteluita nekin.
Viikolla pyyhälsimme siis naturan puolelle. Hienoa oli huomata, että läsnäolijoista vain yhden perhe oli unohtanut retken. Muistutus retkestä ja siellä tarvittavista varusteista oli annettu kirjallisena saman viikon maanantaina. Toimintakalenterissamme maininta retkestä oli ollut jo lokakuun ajan. Yhtä hienoa oli huomata, että lähes kaikilla oli pyydetyt, kunnolliset varusteet ja reppu, joka vieläpä pysyi selässä viilekkeiden valumatta olkapäiltä kyynärtaipeisiin. Aika olennainen juttu retken onnistumisen kannalta!
Aikaisemmilla kerroilla olemme retkeilleet tuttuun paikkaan, kuivahkoon kangasmaastoon, jossa muutama vuosi sitten tehtyjen hakkuiden vuoksi on valoisaa ja kiitettävän paljon oksankarahkoita rakentelua varten. Ne ovatkin olleet kovassa käytössä muutaman esiopetukseen liittyvän tehtävän suorittamisen jälkeen. Innokkaina on tehtävätkin tehty, mutta rakentelua odotettu jo oman pihan lähtökuopista alkaen.
Tällä kertaa saappaankärjet suunnattiin aivan toiseen suuntaan. Todellakin saappaat, vaikka sää suosi viikon ainoalla aurinkoisella päivällä. Olimme menossa suolle. Kylläkin vuosia sitten ojitetulle. Kosteutta uskoin riittävän kuitenkin lenkkarin pitävyyttä enemmän. Eskarista lähdettyämme alkoi loivahko ylämäki, jonka puolivälissä - noin sadan metrin päässä - ensimmäinen kysyi "onko vielä pitkä matka?" "On vielä matkaa, mutta tämä oli ainoa ylämäki ennen metsää". Lomps lomps, parijono marssi ensin pitkin jalkakäytävää ylittäen muutaman suojatien asianmukaisesti liikennettä tarkkaillen. Katu kapeni, suojatiet loppuivat, kuten lapset asian huomasivat ja kohta oltiinkin pellot halkovalla soratiellä. Eläimiäkin oli tarkkailtu. Yksi ikkunalla istuva kissa, lukuisia harakoita, keskustelua variksen ja naakan ulkonäön eroista, oravakin taisi livahtaa jossakin pihapiirissä. Nyt edessä oli kuitenkin laaja peltoaukea ja sen takana häämöttävä metsä, jossa olevan harjun oli edellinen eskariporukka nimennyt jättiläisen mahaksi. Kuvaava nimi. Tästä ei nyt herännyt keskustelua. "Mennäänkö me tuonne metsään? Sinne on aika pitka matka" Metsän reunaan on eskarista aika tarkkaan kilometri.
Metsään ehdittyämme yksi ja toinenkin oli sitä mieltä, ettei enää jaksa kävellä. No mikäpä siinä. Tehdään sitten niin, että saatte juosta. Ainoat säännöt etenemiseen ovat seuraavat: pysytte tällä polulla (ulkoilureitti ja talven hiihtolatuja varten raivattu väylä), aikuinen on koko ajan näkyvissä ja tietyn maamerkin kohdalla pysähdys.
Niin lähti porukka juosten etenemään, kun ei kerran jaksanut kävellä. Kirjavat reput keikkuivat mäkeä ylös, toista alas suon laitaan sovitulle merkille, myrskyn taannoin maahan kaatamalle kelolle. Kun viimeisetkin olivat saaneet pääryhmän kiinni, ympäristöä tarkkailtuamme totesimme olevamme pienen järven läheisyydessä, jossa erottui järvellä uiskentelevia lintuja. Isoja lintuja!
Kerrattuamme taas luonnossa liikkumisen sääntömme, etenimme koti rantaa. Joutsen, joutsen, joutsen... Valtavasti joutsenia oli tullut lepuuttamaan väsyneitä siipiään pienelle järvelle. Näkyi myös parvi lokkeja ja lukuisa sorsapopulaatio. Kiikareita oli mukana ja niillä harjoiteltiin lintujen tarkkailemista. Tehtiin muutama luontotehtävä, leikittiin metsässä. Kukaan ei pudonnut veteen eikä uponnut suo-ojaan. Syötiin palat näkkäriä ja juotiin termoksesta lämmintä mehua. Ja leikittiin vähän lisää. Katseltiin siipiään levitteleviä joutsenia vuorotellen kiikareilla ja pohditiin, miksi ne olivat täällä. Reilu tunti kului nopeasti ja oli aika lähteä paluumatkalle.
Eskariin tullessamme kertailimme vielä retken antia. Aikuisten - mukana oli myös pari opiskelijaa - mieleen painuvinta oli tuon suuren, muutaman kymmenen laulujoutsenen muodostaman parven näkeminen. Näin myös jonkun lapsen mielestä. Suurin osa kuusivuotiaista oli kuitenkin sitä mieltä, että mieleenpainuvinta retkellä oli ollut ... NÄKKILEIVÄN SYÖNTI!
Niinpä! Viis siitä minne mennään, kunhan metsässä näkkäriä riittää!!! Kaikilla oli kuitenkin hauskaa kuulemma ja uskon, että jotakin luontokokemustakin mukaan tarttui.
Kiva oli kuulla vielä seuraavanakin päivänä toisen opiskelijan kiittelevän retkeä ja yllättävää retkipaikkaa noinkin lähellä.
Ja oli se joutsenparven näkeminen vaikuttavaa!
Mukavaa marraskuun alkua ja vaikuttavia luontokokemuksia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti