Hyvää Joulua!

Joulupuu on rakennettu,
joulu on jo ovella....

Kuusen pienet kynttiläiset
valaisevat kauniisti. 
Ympärillä paksukaiset 
laulelevat sulosti!

...laulettiin kaikki ruumiinrakenteesta riippumatta, vain vähän eri sanoin!

Kuusen ympärillä ei tällä kertaa kukaan tosin laulellut, ei ohukainen eikä paksukainen. Uuden sanoituksen teki naapuriryhmän pikkuneiti, ikää noin kolme ja rapiat istuen kanssamme esiintyjien penkillä. Kirkas ja kuuluva ääni kiiri kautta juhlasalin. Lupaavaa ooppera-ainesta siis.

Huomenna sitten on vuorossa

Joulu on taas, joulu on taas
lattiat täynnä puuroo!

eli joulupuuroaamu.

Perjantaina sitten pillit pussiin pariksi viikoksi. Lapset päivystysryhmään ja täti lomalle vaikka kuuntelemaan joululauluja ihan alkuperäisillä sanoilla.


Hyvää Joulua ja Onnea Alkavalle Vuodelle!

Vähän leluista ja joululahjoistakin

Taas on se aika vuodesta, kun postilaatikko kolisee erilaisista lelulehdistä ja muusta joululahjamainospostista. Potentiaalinen asiakasryhmä on pienten lasten vanhemmat ja miksei myös isovanhemmat. Vielä ei lelulehtikeskustelu ole päässyt päiväkodilla kunnon vauhtiin. Taitaa olla vielä niin monta yötä jouluun, ettei joulupukin kirjeitä ole vielä laadittu.

Kun omat lapset olivat pieniä, parikymmentä vuotta sitten, tuli mietittyä usein hyvinkin tarkkaan, millaisten lelujen kanssa me vanhemmat haluamme heidän aikaansa viettävän. Lahjatoiveet olivat useimmiten hyvinkin toteutettavissa. Kerran tosin muistan vanhimman pojan suhteen miettineemme jotakin he-man- toivetta. (Jota emme sitten toteuttaneetkaan.) En muista yhtään, mitä sinä jouluna paketeista löytyi. Hyvin usein kuitenkin pelejä, legoja, liikuntavälineitä ja loputtomat määrät askartelu, piirustus ja maalausvälineitä. Melkoinen varasto kerääntyi vuosien mittaan myös Playmobil- hahmoista. Olivat  silloin suosittuja niin tyttöjen kuin poikienkin leikeissä. Mahtoiko silloin ollakaan kovin paljon sellaisia "itsekseen leikkiviä" leluja. Tarkoitan siis niitä, joihin napsautetaan patterit sisälle, painetaan kytkimestä virta päälle ja katsellaan, kun leikkikalu aloittaa "elämänsä". Radio-ohjattavia autoja en tuohon ryhmään kuitenkaan sisällyttänyt. Niillähän sai mukavasti mm. kaapinkulmat kolhuille ja kotieläimet vauhkoonnutettua (kyllä, oli meillä niitäkin). Eivät kuitenkaan ihan itsekseen touhunneet.
Kaipa sitä omien lastenkin leikkikaluvalinnoissa tämä "tarhantäti" nosti päätään ja pyrkimys oli valita hiukan ajattelua vauhtiin potkivia tai muuten kasvua ja kehitystä tukevia tarvikkeita ja lisäksi ainakin siinä mielessä ekologisia, että lelun käyttöikä sekä kestävyydeltään että kiinnostavuudeltaan  oli joulunpyhiä pitempi. Joskus sitä onnistui, aina ei. Hutejakin tuli!

 Muuan asia  muistuu mieleeni positiivisena yllätyksenä. Meillä pehmolelut olivat yhden lapsen ehdoton suosikki vuodesta toiseen. Pienempänä ne toimivat unikaverina ja "turvakahvana" uusissa tilanteissa ja ympäristöissä, mutta vielä alakouluiässä niille löytyi jatkojalostuksen kautta käyttöä. Meillä nimitäin näyteltiin mitä karmaisevampia nukketeatteriesityksiä! Nallepoliisit jahtasivat rikollisia koiria tai jäniksiä. Komeat vankilat rakennettiin ruokapöydän alle ja nojatuolit toimivat esim.poliisiautoina tai oikeusistuimina. Mukana leikissä olivat välillä luokkakaverit tai serkut. Taisipa vierailulla käynyt kummitätikin joutua kannattelemaan jotakin oikeudenpalvelijan roolia! Välillä kaivatiin myös vanhempia "kehiin", kun rooleja oli enemmän kuin leikkijöiden kädet antoivat myöten. Ahkeran tilkkuvarastolla käynnin seurauksena hahmot saivat uutta roolivaatetta tarpeen mukaan. Kirjoitustaidon kasvaessa näytelmiin syntyi myös kirjoitettuja juonikuvioita.

Nukketeatteri ja teatterinuket ovat omassa työssänikin olleet monesti keskeisessä asemassa. Välillä hahmoksi on riittänyt pariton sormikas, välillä hyvinkin pikkutarkasti valmistettu teatterinukke. Useimmille lapsille nukke-esitys on ollut mieluinen ja antanut vauhtia myös heidän omaan ilmaisuunsa. Nuken kautta monet hankalatkin asiat on saatu ainakin käsiteltäviksi ellei peräti ratkaistua. Nukelle on voinut kertoa asioita, joita ei ehkä opelle ole rohjennut.

Eilen putosi ns. leuka rinnuksille, kun selasin paikallisen rompetavaratalon mainosta. "Tämä ällö käsinukke on lasten mieleen. Aseta käsi koiranukkeen ja liikuttele sitä, niin se päästää erilaisia ääniä. Piereskelee, röyhtäilee, surisee ja tekee rumia ilmeitä." No olipa kiva lelu! Näinköhän joulun jälkeen "ällö" esittelee näitä rumia temppujaan, eikä lasten enää tarvitse vaivautua. Oikeastaan aika hyvä. Voidaan sitten konkreettisesti rajata kaikki ns. vessajutut "ällölle" eikä lapsila ole tarvetta niitä toistella? Että pieruhuumori kehiin jo neljävuotiaasta alkaen, osaa sitten isompana! Vai?
Mukavaa joulun odotusta! Vauhti kiihtyy...

Vähän ruuhkaa

Meillä on harjoittelujaksoaan lopetteleva opiskelija. Meillä on toinen jaksoaan aloitteleva opiskelija. Meillä on koululainen työelämään tutustumassa. Meillä on kaikki kolme vakinaista työntekijää paikalla. Kukaan ei ole siis flunssassa tai muutenkaan vaivojensa vankina kotona. On meillä lapsiakin paikalla. Seinät ovat paikallaan, joten tiivis on tunnelma ajoittain.
Lapset nauttivat. Joku ehtii aina auttamaan, pelaamaan, lukemaan, leikkimään... Pukeminenkin sujuu kurahousukaudesta huolimatta melko sutjakkaasti. Voi myös kokeilla useamman aikuisen kanssa rajoja. Jos ei yhden ohjeet miellytä, aina voi yrittää uudelleen toisen kanssa. No, sopiihan sitä aina yrittää.
Koska vasta elokuussa aloitettiin uuden ryhmän ja uuden työtiimin kanssa, tuntuu, että kaikki opettelevat edelleen kaikkea. Välillä on todella hulvaton hurlumhei-tunnelma.
Onneksi ehditään huomioida myös tuota pikkuväkeä vaikka tuntuu, että enemmänkin pitäisi ehtiä kuulla, nähdä ja osallistua. Eikä kenelläkään ole vielä päreet palaneet, Huumorilla porskutettu eteenpäin vaikka välillä on ollut kiperiäkin tilanteita ja selvää riittämättömyyden tunnetta. Lapset ja perheet sitä tuskin huomaavat.

Opiskelijan arviointitilanteessa näppärä arvioitava ihminen yllätti meidät. Saimme runsaasti kiitosta tavastamme toimia. Opiskelijan  sanoin; " Tässä ryhmässä lasten on varmasti  hyvä kasvaa! Aikuisilla on lämmin ja sydämellinen tapa kohdata lapset ja heillä näyttää olevan hauskaa keskenäänkin." Tulin  niin hyvälle tuulelle, että pakko on hehkuttaa täälläkin!
Työpaikkakokouksissamme puhutaan toistuvasti palautteen antamisesta lähimmille työkavereille, naapuritiimeille ja myös lähiesimiehelle. Kummallisesti se vain jää. Niin kauan kuin kaikki sujuu, ollaan tyytyväisenä vain hiljaa. Sitten, kun ei suju, ollaan edelleen hiljaa - vähemmän tyytyväisena. Näinkö on? Palaute hukkuu arjen pyörityksessä.

Siitä ruuhkasta vielä. Kun on monta vierasta aikuista/nuorta ryhmässä, lapsille löytyy apua tarpeeseen. Hyvä! Pitäisi kehittää vielä jokin sunnitelma, jolla näille "ylimääräisille" löytyisi hommia siksikin ajaksi, kun  naperot rentoutuvat kolmen vartin satutuokiolle vaakatasossa. Jotakin järkevää hommaa, mutta kuitenkin sellaista, mistä he selviytyvät ilman apua tai valvontaa. Kun itsellä on vuosien kokemus, tulee helposti annettua tehtäviä, jotka omasta mielestä ovat hyvinkin selkeitä ja yksinkertaisia mutta kokematon saattaa keksiä hyvinkin "luovia" ratkaisuja, jolloin lopputulos ei sitten vastaa ollenkaan toivotua. Heh! Olenkohan turhan kriittinen?

Reppu selkään ja retkelle

Koska eskariryhmämme toimitilat sijaitsevat suhteellisen lähellä rakennetun ja rakentamattoman alueen rajaa, olemme pidättäneet oikeuden ylittää raja sillon tällöin rakentamattomalle alueelle. Näin tehdään noin kerran kuukaudessa tai joskus useamminkin. Lokakuussa olemme saaneet nauttia tavallista enemmän ns. eskarin ulkopuolisista aktiviteeteista, joten retkeily on jäänyt yhteen kertaan. Kuukauden loppuun siis. Mainitsemani ulkopuolinen tarjonta on koostunut kuvataidekoulun vierailuprojektista, konsertista sekä parista muusta taidepajasta. Virkistäviä vaihteluita nekin.

Viikolla pyyhälsimme siis naturan puolelle. Hienoa oli huomata, että läsnäolijoista vain yhden perhe oli unohtanut retken. Muistutus retkestä ja siellä tarvittavista varusteista oli annettu kirjallisena saman viikon maanantaina. Toimintakalenterissamme maininta retkestä oli ollut jo lokakuun ajan. Yhtä hienoa oli huomata, että lähes kaikilla oli pyydetyt, kunnolliset varusteet ja reppu, joka vieläpä pysyi selässä viilekkeiden valumatta olkapäiltä kyynärtaipeisiin. Aika olennainen juttu retken onnistumisen kannalta!

Aikaisemmilla kerroilla olemme retkeilleet tuttuun paikkaan, kuivahkoon kangasmaastoon, jossa muutama vuosi sitten tehtyjen hakkuiden vuoksi on valoisaa ja kiitettävän paljon oksankarahkoita rakentelua varten. Ne ovatkin olleet kovassa käytössä muutaman esiopetukseen liittyvän tehtävän suorittamisen jälkeen. Innokkaina on tehtävätkin tehty, mutta rakentelua odotettu jo oman pihan lähtökuopista alkaen.

Tällä kertaa saappaankärjet suunnattiin aivan toiseen suuntaan. Todellakin saappaat, vaikka sää suosi viikon ainoalla aurinkoisella päivällä. Olimme menossa suolle. Kylläkin vuosia sitten ojitetulle. Kosteutta uskoin riittävän kuitenkin lenkkarin pitävyyttä enemmän. Eskarista lähdettyämme alkoi loivahko ylämäki, jonka puolivälissä - noin sadan metrin päässä - ensimmäinen kysyi "onko vielä pitkä matka?" "On vielä matkaa, mutta tämä oli ainoa ylämäki ennen metsää". Lomps lomps, parijono marssi ensin pitkin jalkakäytävää ylittäen muutaman suojatien asianmukaisesti liikennettä tarkkaillen. Katu kapeni, suojatiet loppuivat, kuten lapset asian huomasivat ja kohta oltiinkin pellot halkovalla soratiellä. Eläimiäkin oli tarkkailtu. Yksi ikkunalla istuva kissa, lukuisia harakoita, keskustelua variksen ja naakan ulkonäön eroista, oravakin taisi livahtaa jossakin pihapiirissä. Nyt edessä oli kuitenkin laaja peltoaukea ja sen takana häämöttävä metsä, jossa olevan harjun  oli edellinen eskariporukka nimennyt jättiläisen mahaksi. Kuvaava nimi. Tästä ei nyt herännyt keskustelua. "Mennäänkö me tuonne metsään? Sinne on aika pitka matka" Metsän reunaan on eskarista aika tarkkaan kilometri.
Metsään ehdittyämme yksi ja toinenkin oli sitä mieltä, ettei enää jaksa kävellä. No mikäpä siinä. Tehdään sitten niin, että saatte juosta. Ainoat säännöt etenemiseen ovat seuraavat: pysytte tällä polulla (ulkoilureitti ja talven hiihtolatuja varten raivattu väylä), aikuinen on koko ajan näkyvissä ja tietyn maamerkin kohdalla pysähdys.
 Niin lähti porukka juosten etenemään, kun ei kerran jaksanut kävellä. Kirjavat reput keikkuivat mäkeä ylös, toista alas suon laitaan sovitulle merkille, myrskyn taannoin maahan kaatamalle kelolle. Kun viimeisetkin olivat saaneet pääryhmän kiinni, ympäristöä tarkkailtuamme totesimme olevamme pienen järven läheisyydessä, jossa erottui järvellä uiskentelevia lintuja. Isoja lintuja!
Kerrattuamme  taas luonnossa liikkumisen sääntömme, etenimme koti rantaa. Joutsen, joutsen, joutsen... Valtavasti joutsenia oli tullut lepuuttamaan väsyneitä siipiään pienelle järvelle. Näkyi myös parvi lokkeja ja lukuisa sorsapopulaatio. Kiikareita oli mukana ja niillä harjoiteltiin lintujen tarkkailemista. Tehtiin muutama luontotehtävä, leikittiin metsässä. Kukaan ei pudonnut veteen eikä uponnut suo-ojaan. Syötiin palat näkkäriä ja juotiin termoksesta lämmintä mehua. Ja leikittiin vähän lisää. Katseltiin siipiään levitteleviä joutsenia vuorotellen kiikareilla ja pohditiin, miksi ne olivat täällä. Reilu tunti kului nopeasti ja oli aika lähteä paluumatkalle.

Eskariin tullessamme kertailimme vielä retken antia. Aikuisten - mukana oli myös pari opiskelijaa - mieleen painuvinta oli tuon suuren, muutaman kymmenen laulujoutsenen muodostaman parven näkeminen. Näin myös jonkun lapsen mielestä. Suurin osa kuusivuotiaista oli kuitenkin sitä mieltä, että mieleenpainuvinta retkellä oli ollut ... NÄKKILEIVÄN SYÖNTI!

Niinpä! Viis siitä minne mennään, kunhan metsässä näkkäriä riittää!!! Kaikilla oli kuitenkin hauskaa kuulemma ja uskon, että jotakin luontokokemustakin mukaan tarttui.
Kiva oli kuulla vielä seuraavanakin päivänä toisen opiskelijan kiittelevän retkeä ja yllättävää retkipaikkaa noinkin lähellä.
Ja oli se joutsenparven näkeminen vaikuttavaa!

Mukavaa marraskuun alkua ja vaikuttavia luontokokemuksia!

Anteeksi - vaikea sana ja vaikeampi sisältö

Edellisessä höpinässä sivusin jo aihetta: "Olen pahoillani. Tein väärin. Syytin aiheetta. Loukkasin... Pyydän anteeksi!"
Vaikeita sanoja, vaikeita asioita, kun pitää aina olla ensimmäinen, paras, taitavin, nopein ja omistaa kaikki oikeudet - kaikkeen. Nyt en edes puhu pelkästään lapsista ja päiväkotielämästä.
Varhaiskasvatuksen puitteissa näitä asioita kuitenkin harjoitellaan ja on harjoiteltu kaikki nämä vuodet ja vuosikymmenet, joina olen näissä "piireissä" liikkunut. Miten tuntuukin, että vuosi vuodelta tämä erehtymättömyyteen ja vain omiin henkilökohtasiiin oikeuksin nojautuva elämäntapa on vahvistunut lapsilla ja myös heidän vanhemmillaan. "Minulla on oikeus, minulla on valta, mutta minulta puuttuu vastuu, koska se loisi velvollisuuksia". Näinköhän? Ei kovin hyvältä näytä. Näistä asioista saa nutturan tutisemaan toistuvasti.

Miksi anteeksi pyytäminen on niin vaikeaa? Siihen jos osaisin vastata, olisinkin aika mestari. Epäilen kuitenkin, että yksi perimmäisistä syistä on juuri nuo sanat: eka, paras, vahvin, kaunein ym. superlatiivit. Jos on täysin omnipotentti, ei voi olla koskaan toista heikompi tai erehtyä.
Usein arjessa omassa ryhmässäni tai päiväkodissani törmän tilanteeseen, jossa kaveri vahngoittaa toista aivan tieten eli purkaa oman pahan mielensä tönäisemällä, potkaisemalla tai lyömällä kaveria tokaisten kiireesti "anteeks" jäämättä selvittelemään asiaa tai tullen sitten aikuiselle nurisemaan, että "mä pyysin mut toi ei antanu anteeks".
Toinen tavallinen tapaus on, että em. haitanteko tapahtuu vahingossa, tarkoittamatta. Seuraus tässäkin on sama. Kaltoin kohdeltu kaveri pahoittaa mielensä, itkeekin. Mitä? Miksi pitäisi pyytää anteeksi? Sehän oli vahinko! Niinpä. Pitääkö pyytää anteeksi vahinkoa? Juuri sitä!

Mitä se anteeksipyyntö tarkoittaa? Minä näen sisällön näin: Olen pahoillani, koska loukkasin tai vahingoitin sinua. Ilmaisen olevani pahoillani, koska pahoitin omalla käytöselläni toisen mielen. En tarkoittanut sitä. Tai jos tarkoitinkin, purin sinuun omaan kiukkuani. Vahingoittaja tekee AINA väärin ja on velvollinen pyytämään anteeksi. Aitoon anteeksipyyntöön on helpompi vastata anteeksi antamalla. Anteeksi antaminenkaan ei voi olla automaatti, jolla tlanne ratkeaa. Ketään ei voi pakottaa antamaan anteeksi. Ketään ei voi myöskään pakottaa pyytämään anteeksi. Jos ja kun käy niin, ettei tilanne ratkea, istutaan sitten rauhassa kumppanusten kanssa ja yritetään selvittää asiaa, miten kauan siihen sitten kuluukin aikaa. Yleensä asiat selviää, kunhan ensin rauhoitutaan kunnolla. Aikuiseltakin riitapukarien haastattelu voi vaatia kärsivällisyyttä ja aikaa.

Oman ryhmäni lasten kanssa on keskuteltu aiheesta. Ketään ei vahingoiteta eikä loukata tahallaan. Vahingossa tapahtuvasta virheestä pyydetään anteeksi. "Anteeksi"sanana ei ole mikään automaatti, jolla luistetaan hankalista tilanteista eikä sitä sanaa koskaan huudella loukatun perään poistuen itse paikalta. "Anteeksi" on painava sana. Sillä on suuri merkitys. Pikaisesti mölähdettyyn anteeksi-sanaan ei ole velvoitetta vastata. Näin iso sana vaatii pysähtymisen ja tapahtuneen selvittelyn. Aikuisen saa aina mukaan. Ja kun on anteeksi pyydetty,luvataan, ettei samaa virhettä tehdä uudestaan. Loukkaaja on se "väärin tehnyt" osapuoli.  Myös molemmat voivat olla toistaan loukanneita.
Sitten, kun asia on selvitetty, asia poistuu päiväjärjestyksestä. Sitä ei enää muistella eikä siihen palata. Poikkeuksena tietenkin sellaiset asiat tai tapahtumat, joista on seuraamuksia pitempään . Olen myös tilanteen vakavuudesta riippuen, oman harkintani mukaan, kertonut vanhemmille hakutilanteessa korostaen, että asiat on lasten kanssa selvitetty. Niihin ei kannata palata, ellei lapsi itse esim. nukkumaan rauhoittuessaan ota puheeksi. Olen aina kuitenkin muistuttanut, että lapselle tehdään selväksi, että asia on hoidettu päiväkodissa. Jos on tarvetta, selvitellään siellä lisää vaikka sitten vanhemman läsnäollessa. Kotonahan on vaara asettua tukemaan vain oman lapsen käytöstä syyllistäen kaveria ja silloin ollaan moraalisesti arveluttavalla tiellä. Tätä kyllä tapahtuu valitettavasti edelleen. Helliä ja lohduttaa voi toista syyttämättäkin. "Sulla on paha mieli, ymmärrän...."Annetaan tukea lapsen tunteen käsittelyyn, ei tapahtuneen selvittelyyn.

Pohjimmiltaanhan tässä on kysymys juuri moraalikäsitysten luomisesta. Mikä on oikein, mikä väärin toista ihmistä ja hänen oikeuksiaan kohtaan. Jokaisella meistä on oikeuis fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Aina se ei onnistu, mutta sitä kohti tulee pyrkiä.
Paitsi keskutellen, mikä onnistuu isompien kanssa helpommin, on keinoina käytetty esim. tarinoita tai draamaa. Nukketeatteri pehmoleluilla on toiminut. Satupiirtäminen myös. Yhteisöllisen kasvatuksen menetelmiäkin löytyy.

Maalissa tai edes lähellä sitä ei vielä olla läheskään kaikkien kanssa omassa ryhmässä. Oman virheen myöntäminen kun on niin vaikeaa useimmilla meistä, isoista ja pienistä. Kun kukaan meistä ei ole täydellinen, virheitä ja ylilyöntejä sattuu ja ne pitää selvittää. Aina. Kenelläkään ei ole valtaa vahingoittaa toista. Meillä aikuisillakin asiat voivat riidellä mutta yhdessä pitää pystyä toimimaan ja hakemaan ratkaisua. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta vahngoittaa ei saa. Tämän voi kertoa myös lapsille. Lapsilla on päiväkodissa lähellään aina aikuinen, joka tulee apuun hankalissa tilanteissa. Onhan?
 

Varkaita eteisessä!

Tuohtunut äiti lähestyi varsin vauhdikkaasti tässä viikolla meitä. Tuli hakemaan lastaan ja tivasi lapsensa kadonneita kenkiä. Eteisessä oli aivan väärät kengät. Etsimme kenkiä myös toisen ryhmämme eteisestä. Ei löytynyt. Jokaisella lapsella näytti olevan mukanaan aivan omat kengät. Ketään muita ei oltu vielä haettu kotiin. Työkaveri kysyi, oliko äiti aivan varma, ettei nämä ko. kengät olleet tulleet kotoa aamulla. "EI VARMASTI! Nää on ihan eri kokoisetkin! Meidän kengät ovat lähes samanlaiset, mutta nämä ne eivät ole! Näissä kengissä sitäpaitsi lukee xxxx (vieras nimi). No niin meidän kengät on PÖLLITTY! On tää kummallista kun kaikki varastetaan! Tää on törkeetä!"
Lupasimme laittaa viestiä eteenpäin ja kysellä perheiltä, olisiko kengät vaihtuneetkin kenties jo aikaisemmin, mitä tosin ihmettelimme, koska äiti oli aivan varma, että nämä kengät eivät olleet heillä aamulla. Ihmettelimme myös, kuka täällä olisi päivän aikana varkaissa käynyt? Joku lasta tuodesaan napannut heidän kenkänsä ja vienyt mukanaan tuoden tilalle toiset?

Lapsi söi rauhassa välipalaa ja äiti pihisi kiukusta eteisessä.
Hetken päästä äiti mutisi työkaverille hänen piipahtaessaan eteisessä: " Kun tarkemmin katsoin, ei näissä luekaan xxxx vaan zzzz (eli lapsen isoveljen nimi, joka muistutti etäisesti ensinmainittua nimeä). Nää taitaa olla meidän kengät."

Ei pahoittelua kiivastumisesta tms. Mitäpä suotta! Lapselle vaatteet päälle ja ulos.

Jäimme miettimään, millaiselle vanhemmalle tulee ensimmäiseksi mieleen varastaminen? Harrastaako hän itse sellaista? Tässäkin kyse oli tavallisista, käytetyistä kengistä. Ei mistään uusista merkkituotteista.
Nyt emme ihmettele myöskään lapsen taipumusta syyttää omista kömmähdyksistään toisia. Näyttää olevan tapana. Kuten myös se, että omia virheitä ei myönnetä ja ne vaietaan unohduksiin. Anteeksipyyntö? Se on vain sana, pääsylippu, jolla pääsee porskuttamaan eteenpäin. Anteeksi pyydetään vain, koska toiset odottavat niin tehtävän. Se olisikin sitten kokonaan toisen jutun aihe.

Seuraavaksi täytyy vaihtaa aiheeksi jotakin positiivista. Sitäkin arjesta löytyy, tietenkin!

Syksy toi itse ilkimykset

Nyt en tarkoita päiväkodissa olevia lapsia vaan meitä, henkilökunnan edustajia. Ryhmä vanhempia kokee meidät varsinaisina ilkimyksinä, kun kehtaamme puuttua heidän oikeuksiinsa. Vanhempien oikeudet ja velvollisuudet päiväkodin näkökulmasta kerrotaan kirjallisesti aina vuoden alussa eli yhteiset toimintatavat, joilla arki saadaan sujumaan. Meillä ko. asiat käydään vielä vanhempien edustajiston kanssa läpi ennen julkaisua. Niinpä ei kenellekään pitäisi tulla yllätyksenä, jos palautamme näitä mieleen tarpeen tullen.
Saatamme kehottaa pitämään sisaruksenkin kotona, jos toisella on jo toista päivää vesiripuli ja hänet kehotetaan viemään takaisin kotiin tai hakemaan takaisin, jos jollain keinoin on päässyt jo ryhmään livahtamaan. Joidenkin vanhempien hämmästys vaikuttaa ihan aidolta. Miksi se Kallekin täytyy pitää kotona, jos Ville vaan oksentaa ja ripuloi? "Minä maksan tästä hoidosta" "Pitäisikö mun olla näiden molempien kanssa kotona?" Niinpä.
Toinen vuotuinen ongelma muodostuu lasten tuonti- ja hakuajoista vs.vanhempien työaika. Ymmärrämme hyvin, että kaupassa voi käväistä ennen lapsen hakua tai lääkäriin, kampaajalle ym. ei voi ottaa lasta mukaan eikä kaikilla ole paikkaa tai tuttua aikuista, jolle lapsen voi jättää käynnin ajaksi. Aina ei näiden käyntien ajankohtaa voi edes itse päättää. Lapsi voi olla siis turvallisesti päiväkodissa sen ajan. Asiat on sovittavissa. Sen sijaan tuntuu kovin kummalliselta, että lapsi pitää tuoda päiväkotiin heti sen auettua, kun vanhemman työaika alkaa useita tunteja myöhemmin.
Työskentelen tällä hetkellä ryhmässä, jossa on pidennetty aukioloaika, ns. iltaryhmä ja vanhemmilta tulee lapsen hoitovuorot vähintään viikkoa etukäteen. Näissä tulee näkyä myös vanhempien työajat.
 90% kaikki sujuu hyvin. Vanhemmat ymmärtävät toiminnan luonteen ja sen, miksi vuorot tulee toimittaa. Kohdennamme henkilökunnan määrän lasten tarpeita vastaavaksi, tiedämme ruokailijoiden määrät ja voimme suunnitella myös toiminnan vastaamaan lasten tarpeita mahdollismman pitkälle jne. Olemme kiinnostuneita vanhempien työajoista palvellaksemme heidän lapsiaan ja sitä kautta koko perhettä mahdollimman hyvin.
Mutta sitten on se 10%, joka kokee, että tämä on silkkaa kiusantekoa. Vuoroja ei tule ajoissa, vanhempien työaikaa ei kerrota jne.
Sain tässä jokin aika sitten taas kerran tämän ilkimyksen leiman otsaani, kun selvisi, että perheen toisella huoltajalla, äidillä tässä tapauksessa, onkin yllättäen vuorotyö toisin kuin hoitosuhdetta aloitettaessa elokuussa oli kerrottu. Pidennettyä hoitoa oli haettu sillä perusteella, että toisen huoltajan matkatyön vuoksi hoitopäivää ei saada aina päättymään klo 17 mennessä, joka on meidän "kylän" muissa taloissa käytäntönä. Ensimmäinen kimmastuksen aihe oli se, että pyysimme vanhempien työvuorot näkyviin lapsen hoitovarauslistaan.  Lopullinen "riemu" repesi, kun kehtasimme pyytää pitämään lapsen kotona aamupäivän, jos vanhempi menee töihin vasta iltapäivällä. Lounaalle voi toki tuoda ja sitä seuraavalle päivälevolle. Lapselle kuuluu  yksi lämmin ateria päivässä. Tähän asti lapsi on tuotu hyvissä ajoin ennen aamupalaa ja hakuaika venynyt muutamaa poikkeusta lukuunottamatta klo 17 pintaan. Kiitos vain äiti ryöpytyksestä. Se kertoi sinusta paljon enemmän kuin uskotkaan!
Kuulin myös mielenkiintoisen tulkinnan vuoropäiväkodin suosituksesta: "Lapsen voi tuoda pakottavan tarpeen vuoksi vapaapäivinä hoitoon kuudeksi tunniksi klo 8 ja 16 välillä. Subjektiivinen päivähoito-oikeus ei koske vuoropäiväkotia".  Tämä on siis sanamuoto, jonka varhaiskasvatuksen päällikkö on laatinut ja perheille toimittanut. Esiopetukseen osallistuminen on mahdollista joka päivä (4 tuntia).
Nyt oli kollegan ryhmässä yksi perhe tulkinnut ohjeen niin, että koska esiopetukseen voi osallistua joka päivä, voi sen lisäksi jäädä vielä kuudeksi tunniksi hoitoon! Siis hoitopäivä klo 8-9 esiopetusta klo 9-13 ja loppu hoitopäivä  klo 13- 16. Tulee vain neljä tuntia! Tosin näissäkin ajoissa on ollut joustoa. Todellinen päivä venynyt kummastakin päästä n. puoli tuntia.

Missä vika? Miksi vanhemmat yrittävät viettää aikaa mahdollisimman vähän omien lastensa kanssa? Useilla lapsilla, myös noiden esimerkkien edustajilla, on lisäksi useampi harrastus viikonloppusin tai iltaisin. Lapsilla valtava aikuisen tarve ilmenee päiväkodissa. Huomion ja hyväksymisen tarpeelle ei ole kattoa. Palvelemmeko todella perheitä vastaamalla näihin vanhempien tarpeisiin vapautua mahdollisimman pitkälle oman lapsen hoidosta? Kenen mielestä se palvelee lasta? Näissä esimerkkitapauksissa kyse on ollut aivan tavallisista, työssä käyvistä, hyvin koulutetuista vanhemmista. Voisi sanoa, että ns. parempiosaisista aikuisista.

Onneksi näma perheet muodostavat vähemmistön asiakaskunnasta eikä jopa henkilökohtaisuuksiin menevät haukut ja moitteet ole päivittäisiä. Eihän tätä silloin kukaan jaksasisi.
Kasvatuskumppanuus saa vain välillä kummallisia muotoja. Ei olekaan kysymys kumppanuudesta lapsen hyväksi toimimiseksi vaan vanhempien henkilökohtaisten tarpeiden tai oikkujen toteuttamisesta. Taitaisi olla aika kaaos, jos yli kaksikymmentä perhettä meidänkin ryhmässämme alkaisi sanella toiveensa ja odottaisi, että ne kaikki otetaan huomioon 100%. On ihanaa, että kuitenkin suurin osa perheistä ymmärtää, että tässä systeemissä on tehtävä kompromissejä. Molempien tahojen. Yhdessä toimien ja asioista sopien arki sujuu,

Lähtö kevätretkelle klo 8.30

Tapahtui tässä muutama päivä sitten. Koteihin olimme laittaneet jo maaliskuun lopulla kirjallisesti viestiä lähtöpäivästä ja aikataulusta. Olimme lähdössä bussilla matkaan. Koko päiväkodin väki. Lähtöaika oli klo 8.30 ja koska normaalisti syömme aamiaista klo 8.15, ilmoitimme tuossa samassa viestissä, että poikkeuksellisesti tuona aamuna aamiainen on klo 7.45 - 8.15. Varmuuden vuoksi laitoimme vielä kaksi viikkoa ennen lähtöä ulko-oveemme huomioita herättävän värisen ilmoituksen (noin aikuisen silmän korkeudelle) jossa vielä muistutimme asiasta. Useimmille meni viesti hyvin perille. Puurot popsittiin ja ryhdyttiin valmistautumaan lähtöön. Ihmettelimme työkavereiden kanssa, kun yhtä puuronsyöjää ei kuulunutkaan. Tarkistimme puhelimen - ei viestiä poissaolosta. Olimme juuri pakkautumassa bussiin, kun perheen auto porhaltaa pihaan. Ulos astuu isä, joka hiukan ärtyneen oloisena kysymään, olemmeko kaikki lähdössä jonnekin. Kadulla päiväkodin edessä on siis kaksi bussia täynnä lapsia. No joo, sinne kevätretkellehän sitä ollaan menossa. JA MIKSI SIITÄ EI OLE ILMOITETTU MEILLE MITÄÄN! Isä riehaantui. Mainitsimme heillekin kotiin laitetusta viestistä, ovessa kaksi viikkoa roikkuneesta lapusta. Lisäksi edellisenä päivänä kotiin lähtiessä oli ollut puhetta bussimatkasta. Hakija tosin oli ollut äiti. Samasta osoitteesta.. JA MINÄ KUN EN TEIDÄN VIESTEJÄ MUISTA LUKEA JA IHAN SAMA VAIKKA OLIS OLLUT OVESSA KAKSI VUOTTA JOKU  LAPPU!alkoi isä meuhata muutaman painokelvottoman sanan kera. Eikä lapsi ollut syönyt tietenkään mitään kotona. Retkellä oli luvassa lounasta, mutta sekin olisi hiukan tavallista myöhemmin. Toinen busseista jo starttasi matkaan. Voi &%#¤^"%! Nöyränä kävimme kysymässä, sopiiko bussissa ruokkia voileivällä yksi nälkäinen suu ja samalla yksi meistä juoksi sisälle tekemään juustoleivän ja nappaamaan juomapulloon vettä (onneksi oli metsäretkiä varten varattu pullo lokerossa) tuolle lapsiparalle. Hänhän se oli jäämässä nälkäiseksi ja täysin syytön siihen. Lupa heltisi ja matkaan päästiin. Tässä vaiheessa isä oli jo kaasuttanut tiehensä - ehkä hän tulee myöhemmin kylvämään perunat pihaan kyntämiinsä vakoihin.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä! Myös kaksi muuta lasta tulivat juuri ja juuri ajoissa, kun ei äiti muistanut retkeä. Se lappu näkyi edelleen oven ikkunassa.
Esikoululaisten kanssa useinkin sanon, että kuuntele tarkkaan, annan ohjeen yhden kerran ja sitten tiedät, kuinka toimia. Ja he tietävät. Kerrotaanko syksyllä perheille, että tiedotamme asioista yhden kerran, laittakaa kalenteriinne tai muu muistutus, sillä oletamme, että asia on sen jälkeen teidän vastuullanne. Tämä muistutteleminen ja holhoaminen tuntuu välillä menevän monessa asiassa aivan liian pitkälle. Mikä on meidän vastuumme, jos vanhemmat on informoitu hyvissä ajoin, mutta viittaavat kintaalla informaatioon. Tässäkin tapauksessa koko päiväkoti tyhjeni. Minne isä olisi lapsensa vienyt? Millainen olo lapselle olisi jäänyt, jos olisi jäänyt kauan odottamaltaan retkeltä? Ja entäs, jos mekin sanomme ns. suorat sanat tällaiselle vanhemmalle. Eikös se kasvatuskumppanuus ole tasavertaista?
Viime viikolla julkistettu tilasto opettajiin kohdistuvasta kiusaamisesta osoittaa selvästi, että jotkut vanhemmat kokevat voivansa sanoa ja kohdella muutenkin, jopa kiusaamiseen asti,  päiväkotien henkilöstöä epäkohteliaasti ja vailla minkäänlaista kunnioitusta. Meillä on hyvin rajalliset keinot puuttuua tällaiseen. Tietenkin on oikeus sanoa vanhemmalle tämän käytöksestä, mutta epäasiallisesta toivottuun lopputulokseen sillä ei välttämättä ylletä. Välillä tuntuu siltä, kuin olisimme palanneet entisaikojen "piikakulttuuriin". Te (siis vanhemmat) käskette ja oikutelette ja me (päiväkotiväki) tottelemme mukisematta! Näinkö on?
Onneksi nämä tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia ja suurin osa perheistä käyttäytyy fiksusti!

Saimme runsaasti kiitosta järjestämästämme retkestä. Lapset nauttivat ja hauskaa oli meillä aikuisillakin!

Outo löytö

Törmäsin sattumalta täällä blogimaailmassa julkaisuun, joka näytti yllättävän tutulta. Kirjoittajana oli tuttavani lähisukulainen, nuori äiti. Tuttavani oli järkyttynyt lukiessaan tuota blogia. Kirjoittajan aiheena ei varsinaisesti ole lasten kasvatus, muttä tätäkin aihetta hän usein sivuaa ja on esitellyt perheensäkin varsin kattavasti. Perheessä on hyvin pienet lapset, yksi kummankin vanhemman edellisistä suhteista ja yhteinen vauva. Nuori äiti kirjoittaa kauniisti sopuisasta perhe-elämästä kuvaten lasten tasapuolista ja lämmintä kohtelua. Kaikki on tosi mallikelpoista blogin kuvauksen mukaan.
Ihmetystä herättää vain se, miksi äiti näin tekee? Hakeakseen sosiaalista hyväksyntää? Puhdistaakseen omatuntoaan, jos tiedostaa totuuden? Vai uskooko hän tosiaankin toimivansa lasten parhaaksi? Totuus kun on aika kaukana kuvatusta elämästä. Nämä vanhemmat lapset  ovat viikoittain useita päiviä milloin isovanhemmilla yli sadan kilometrin päässä, toisilla vanhemmillaan usein myös sovittujen aikojen ulkopuolella. He kuuluvat myös päiväkotiryhmiin, joissa ovat em. syistä hyvin harvoin. Pysyviä kaverisuhteita ei ole muodostunut ja se tietysti aiheuttaa heille itselleen hämmennystä niinä päivinä, kun ovat läsnä. Aina uudessa tilanteessa, tavat ja tottumuksetkin unohtuneet tai jääneet vielä oppimatta. Ei ketään pysyvää kaveria. Surua ja itkua!
Äiti on hyvin kiireinen yrittäjä, vauva kulkee vielä mukana. Ymmärrän, että elanto pitää hankkia, harmi vain, että lapset kärsivät tästä, äiti (puoli) ei tästä huomaa tai sitä ymmärrä. Ilmeisesti hän kuitenkin tiedostaa ongelman, koska kirjoittaa systemaattisesti ns. puutaheinää - totuutta lie valokuvien verran - ja hakee kehuja täydellisestä äitiydestään myös suhteessa miehensä lapseen. Kommentoijat kehuvatkin kilvan ja ylistävät tätä taitavaa naista tietämättä todellisuutta. Saattahan tämä unelmakirjoittelu toimia muille jonkinlaisena kannustimena pyrkimyksenä parempaan. Toivottavasti kuitenkaan kukaan ei tunne alemmuutta, jos ei pysty samaan kuin blogiäidin mielikuvitus.

Blogimaailmassahan voi helposti luoda haluamansa rinnakkaistodellisuuden.  Herää tietysti kysymys, mitä TÄSSÄ blogissa on totta, kirjoitanhan minäkin anonyymina. Sen voi jokainen päätellä itse ;). Syy anonyymikirjoitteluun on kuitenkin ammattiryhmäämme sitova vaitiolovelvollisuus. Kun en kerro kuka olen ja missäpäin on työpaikkani, voin kirjoitella ilman, että kukaan voi tunnistaa itseään tai perhettään tai naapuriaan päiväkotimme asiakkaaksi.

Mietin tässä samalla, mten parhaiten tukea alussa kuvaamieni lasten kaltaisia monen osoitteen lapsia, joilla on siis monta kotia, monella myös päiväkoti kummankin vanhemman kotipaikkakunnalla. Asia on tiedossa, mutta tuleeko varhaiskasvatussuunnitelmassa otettua riittävästi huomioon ja saadaanko kaikilta osapuolilta tarpeeksi tietoa ja osataanko lukea lapsen käytöstä, jos vanhemmat kertovat em.blogin kaltaisesti vain sen, miten asiat tulisi olla silloin, kun ne olisivat parhaalla mahdollisella tavalla. Missä vaiheessa ymmärrämme huolestua ja ottaa huolen puheeksi tai onko joskus huoli niin suuri, että tarvitaan lastensuojelullisia tukitoimia perheille. Vasukeskustelut ovat jälleen ajankohtaisia, ollaanpa herkillä korvilla!

No huh huh!

Ei aivan päiväkotiasiaa, mutta kyse "potentiaalisista asiakkaista" kuitenkin. Avautuipa taas silmät vanhempi- lapsi-suhteesta.
Olin tankkaamassa autoa eilen puolen päivän jälkeen. Automaatilla oli ilmeisesti tavallista verkkaisempi toimintavauhti, sillä melko pitkään se mietti aluksi, kelpuuttaako kanta-asiakaskorttiani. Sen jälkeen syynäsi ilmeisesti suurennuslasin tarkkuudella maksukorttini tietojen paikkansapitävyyden. Lopulta antoi luvan tarttua tankkauspistooliin (oho, mikä termi). Tämän kaiken kestäessä oli aikaa tarkkailla ympäristöään, johon lähimpänä kuului nuori äiti noin kolme-neljävuotiaan lapsensa kanssa. Tulkitsin lapsen tytöksi, vaikka en seuraavan keskustelun aikana kuullut häntä kutsuttavan nimeltä tai viitattavan muutenkaan lapsen sukupuoleen.
Näppäilin siis sitä automaattia, kun mittarin toiselle puolen ajoi henkilöauto. Sellainen pieni japanilainen. Autosta nousi nuori nainen. Noin sekunnin päästä myös lapsi, jolloin alkoi seuraava keskustelu : "Älä avaa sitä ovea", "Älä tule sieltä pois!" (Ei mitään vaikutusta) "Älä mene sinne, täällä ajaa autoja" (Ei mitään vaikutusta, ei onneksi muita autojakaan lähimain ja lapsi poukkoili mittarikentän ympäri) "Älä koske niihin avaimiin" (kuului helähdys), "Älä kiipeä sinne. Aina sä oot tommonen tyhmä. Sun kanssa on ihan mahdoton tehdä mitään. Sä et kuuntele yhtään..." jne. Tämä kaikki tapahtui äidin seistessä tukevasti paikallaan odottamassa vuoroaan päästä seurustelemaan korttiautomaatin kanssa minun jälkeeni. Pulina jatkui tasaisesti vielä aloittaessani tankkauksen, mutta mittarin ääni peitti puheen sisällön alleen. Toivoin, että sieltä tuli jotakin edes vähän myönteistäkin lapsiparalle. Ennenkuin sain oman peltilehmäni ruokittua, äiti ja lapsi kaasuttivat jo tiehensä. Tarkoitukseni oli ottaa kuitti tankkauksestani, mutta jostakin käsittämättömästä syystä sain myös tämän toisen kuitin. Tankattu 8 litraa! Oliko äidillä käämi kärähtänyt kesken tankkauksen?

En taida enää ihmetellä, miksi joidenkin lasten on niin vaikea ottaa vastaan mitään  kiitosta tai kehuja tai he eivät ymmärrä sellaisten sisältöä. Toisaalta samoille lapsille rauhalliset ohjeet tai kehotukset kaikuvat kuuroille korville vaan on  otettava käyttöön "koirakoulumainen" tiukka lyhyt käskytyslinja.

Pitääpä taas kiinnittää huomio oman käytöksen myönteiseen puoleen pikkuihmisten seurassa ja välttää mahdollista "älämölöä". Vaikka vanha sanonta kertoo ehkä hieman sarkastisesti, että "kiitoksella kissakin elää", uskon, että noita arkipäivän kiitoksia ja kannustuksia tarvitaan kaikki, niin isot kuin pienetkin, mutta varsinkin ne pienet. Se mallioppiminen...

Vesihiihtoloma

Virallisesti kai se on talviloma. Siis näihin aikoihin vuodesta koittava viikon esikoulutauko.Yleensä näillä meidän leveysasteilla (jotakuinkin 600 km napapiiriltä etelään) on päässyt ihan mukavasti harrastamaan talviurheilua tammi - helmikuun, usein vielä maaliskuunkin aikana.
Myös tänä vuonna muistuttelin vanhempia tarkistamaan talviurheiluvälineiden kunnon ja koon. Ehkä he sen tekivätkin, en tiedä. Luistelemassa käytiin kahden viikon aikana muutamia kertoja. Sitten loppui talvi!
Hienoa tosin oli huomata, että koko porukkamme pysyi varsin vakuuttavasti pystyssä liukkaalla jäällä - oikeasti luistellen. Myös me työparini kanssa pääsimme nauttimaan lasten kanssa tästä varsin hauskasta liikuntamuodosta. Kävimme luistelemassa kentällä, jonne saimme seuraksemme usein myös muita päiväkotiryhmiä ja joskus myös koululaisia. Isolle kentälle onneksi mahtui monen kokoista ja taitoista taapertajaa. Mutta. Ihmettelen taas. Ryhmä 3-6-vuotiaita luistelijoita kolme aikuista. Yhdelläkään aikuisella ei ollut luistimia. Miten opetat lasta luistelemaan ilman luistimia? Aika huonosti.
Olen toisinaan törmännyt tilanteeseen, jossa aikuinen - jopa alan työntekijä - olettaa lapsen oppivan leikkimään antamalla hänelle lelun kertomatta miten sitä käytetään tai leikkimättä mukana. Siinä sitten esim. vauvanukkeja uuniin työntämään, kunnes sama aikuinen kovaäänisesti moittii lelujen väärinkäytöstä vaan ei vieläkään ymmärrä opastaa. Niinpä.

Mutta taisin eksyä asiasta. Piti ihmetellä tätä talvea, joka on ollut aika kummallinen. Vettä sataa joka päivä. Piha on aivan sula, lätäköt lainehtii. Pulkat ja lumilapiot on korvattu hiekkaleluilla ja kolmipyörillä. Meillä on ikuinen syksy tai ehkä se on jo kierähtänyt kevääksi. Talvi nyt ei ainakaan ole!
Me kerjäämme perheiltä saappaita, kurahousuja (en minäkään niitä rakasta) ja -rukkasia. Osalta turhaan. On paksua talvihaalaria ja jalkaan lämpöistä kuomaa. Ja sitten ihmetellään, kun lapset ovat "läpimärkiä" ulkoilusession jälkeen. Ulkoiluvarusteet on valittu kalenterin ei sään mukaan. Ei ole muksuilla mukavaa, kun ulkoa tullessaan saa vaihtaa aivan kaiken alusvaatteita myöten. Mutta siellä ulkona on mukavaa! Kurapuron kaivamista ei voita varmaan mikään! Paitsi paksu hanki ja lumileikit. Oikeana talvena.
Osan viikon ulkoilupäivistä olemme me aikuiset suunnitellet vietettävän ohjattujen liikuntaleikkien parissa. Lapset ovat olleet varsin innostuneita vaikka ensimmäisen leikkipäivän jälkeen juostuaan hippaa tai "kuka pelkää peikkoa" tai muita perinteisiä pihaleikkejä kysyivätkin sisälle lähdettäessä että "miks meillä oli näin lyhyt ulkoilu"?  Aikaa käytettiin aivan yhtä paljon kuin ns. valvotussa ulkoilussa, jossa aikuisen rooli on enemmänkin valvojan.
Jostain muistan lukeneeni meille varhaiskasvattajjille ja esiopettajille esitetyn kysymyksen "oletko kasvattaja vai kasvamisen valvoja?". Minä olen mielestäni se kasvattaja ja opettaja. Unohtamatta kuitenkaan lapsen omaehtoisen leikin merkitystä. Mutta leikkiä osaa, kun sen on ensin jostakin oppinut! Valitettavan monen lapsen leikille sopii synonyymiksi  "koheltaminen", valitettavasti.

Loppuun pihan suosikkileikki:
Ilkeä kuningas/kuningatar

Yksi lapsista on kuningas tai kuningatar. Muut osallistujat poistuvat vähän matkan päähän sopimaan yhteisestä pantomiimilla esitettävästä työtehtävästä. Sitten lähestytään tätä ilkeää hallitsijaa tervehtien: "hyvää päivää ilkeä kuningas/kuningatar!" johon tämä vastaa "Hyvää päivää tyhmät lapset. Mitä te täältä haette?" lapset vastaavat: "Työtä!" Kuningas: "Mitä työtä te osaatte?" Nyt lapset esittävät äänettä yhdessä sopimaansa työtä (esim. puuron keittoa, puiden sahaamista, imurointia....) Kuningas yrittää arvata, mistä työstä on kysymys ja lapsen jatkavat niin kauan, kunnes kuningas osuu ehdotuksessaan oikeaan. Silloin lapset lähtevät karkuun ja kuningas yrittää saada heidät kiinni. Leikkiä voidaan leikkiä siten, että ensiksi kiinni jäänyt on uusi kuningas tai siten, että kuningas ottaa kiinni kaikki ja viimeiseksi kiinni jäänyt vaihtuu kuninkaaksi.

Tunnistitko?
 Minä ainakin leikin tätä lapsuudessani pihalla kavereiden kanssa ilta toisensa jälkeen.

Mukavaa syyskevättä kaikille!
Aina täällä näköjään joku piipahtaa, mistä olen hyvin ilahtunut!

Tauti kaataa

Joululoma on ohi ja arkista aherrusta takana jo parisen viikkoa. Lasten kanssa on keskusteltu niin joululahjoista kuin uuden vuoden ilotulituksistakin, huomattu esikouluvuoden olevan puolessa välissä ja vanhimmat eskarit ehtineet täyttää seitsemän vuotta. On siis synttäreitäkin juhlittu.

Vähän kiusallisempiakin lahjoja on saatu joissakin perheissä loppiaisen tienoilla. Kuumetta ja jotakin sinnikästä vatsapöpöä. Viimeisen kahden viikon aikana "parhaimmillaan" ryhmäsämme on ollut paikalla kahdeksan lasta kahdesrtakymmenestä kahdesta. Ihan kaikki eivät ole olleet sairaana, jokunen lomapäivää viettävä on mahtunut mukaan ja muutama sisko tai veli on jäänyt vanhemman kanssa hoitelemaan sairasta sisarusta kotiin. Selkeitä mahatautipotilaita on kuitenkin ollut niin monta, että epäilimme jo tartuntalähteen löytyvän päiväkotiryhmästämme. Naapuriryhmä on ollut terveenä, toisessa rakennuksessa jonkin matkan päässä olevassa yksikössä sen sijaan sairastettu yhtä lailla. Ehkäpä vain sattumaa siis. Käsien pesu ja käsidesi ovat olleet erityisen vahvasti toiminnassamme läsnä nyt.

Tauti olisi syytä saada pois pois pois. Mutta. Aamulla kiireinen isä/äiti tuo perheen sisaruksista yhtä päiväkotiin saatesanoin "tämä on ollut vähän väsynyt, soitelkaa, jos sairastuu, menen hoitamaan toista lapsista kotiin , kun se on oksentanut yöllä", tai "meillä on toinen kuumeessa nyt ja tälläkin oli eilen vähän vatsa kipeänä, ei oiken ruoka maittanut" tai kolmas vaihtoehto huikata vain huomenta ja jättää päiväkotiin lapsi, joka kertoo kouluikäisen sisaruksen olevan kovin sairaana kotona oksentamassa. Siinä sitten aamutohinassa yrität muistutella vanhempia suosituksesta, joka heille on annettu syksyn päivähoitotiedotteessa "jos perheessä jollakin on tarttuva infektio, on toivottavaa, että myös muut lapset pidetään kotona, kunnes tauti on ohi". Ei onnistu. Joidenkin kohdalla onnistui silloin, kun vanhempi aamulla soitteli, että on a terve mutta b sairastunut, joten tuon a:n vähän myöhemmin. Tähän kun vastasi, että jos et nyt kuitenkaan toisi, sillä saattaa a olla jo taudin kantaja ja tartuttaa täällä toiset. Ei tosin kaikkien. Lapsi kun turhautuu, jos joutuu olemaan kotona oman vanhemman kanssa useamman päivän.

Aina ei tietysti ole mahdollista pitää sisaruksia kotona, sillä hoitajaksi on saatettu pyytää joku raihnainen mummo, jolle käy tukalaksi hoitaa useampaa lasta kerrallaan. Nämä tietysti huomioidaan pahoitellen ja toivotaan parasta.

Nyt toivotaan parasta, että alkaneet pakkaset saisvat hengiltä kaikki mahdolliset maha- ja flunssapöpöt, jotta tämä tautikierre katkeaisi. En tainnut mainita, että joidenkin kohdalla ollaan menossa toista kierrosta - yksi näistä on työkaverini.
Terveempää tammikuuta toivottaa tarhan täti nuttura tutisten.